vierasyliö Politiikka ja tutkimus tarvitsevatvuoropuhelua keskenään

Tutkimustiedon merkitys on sitä suurempi, mitä enemmän käsitellään asioita, joista kansanedustajilla itsellään ei ole henkilökohtaista kokemusta tai osaamista. Kansanedustajat kutsuvat asiantuntijoita valiokuntaan pikemminkin löytääkseen tukea omalle poliittiselle näkemykselleen kuin kuullakseen uusinta tieteellistä tietoa. Tieteen auktoriteetti häviää, jos tutkijat omaksuvat arvonsa ja toimintatapansa politiikasta.

Tieteellisen tiedon arvostus eduskunnassa oli korkeinta 1920- ja 1930-luvulla. Oli tavallista, että johtavat tiedemiehet toimivat samalla myös kansanedustajina. Tiedemieskansanedustajat synnyttivät eduskuntaan akateemisen keskustelukulttuurin, jossa täysistuntopuheet muistuttivat usein yliopistoluentoja.

Tiedemieskansanedustajina muistetaan esimerkiksi suomen kielen ja kirjallisuuden professori, ministeri, valtioneuvos E. N. Setälä (1864–1935), kansainvälisen oikeuden professori, diplomaatti, pääministeri Rafael Erich (1879–1946), hallinto-oikeuden professori, tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg (1865–1952), historian professori, dosentti, kansleri, pitkäaikainen kansanedustaja, ministeri Väinö Voionmaa (1869–1847) ja monet muut. Tieteen ja politiikan asemaa eduskunnassa käsittelee Eduskunnan kirjaston johtava tietoasiantuntija Timo Turja Tieteessä tapahtuu -lehdessä.

Tieteen ja tutkijoiden auktoriteetti kyseenalaistettiin vasta vuoden 1970 vaalien jälkeen nuorten vasemmistokansanedustajien ryhdyttyä kritisoimaan ”porvarillista tiedettä”. Myös katastrofit, kuten Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986, oli omiaan vähentämään kansanedustajien luottamusta tieteeseen ja tutkijoihin.

Tutkijan ja kansanedustajan käsitys todellisuudesta on erilainen. Tutkija etsii totuutta, pyrkii objektiivisuuteen, luottaa vertaisarviointiin. Kansanedustaja etsii poliittista valtaa, pyrkii ajamaan äänestäjiensä etua ja kyseenalaistaa vastustajiensa auktoriteetin.

Kansanedustajalle todellisuus on aina retoriikkaa, puhe- ja ilmaisutaitoa. Tutkijalla on yleensä käsitys riippumattomasta objektiivisesta todellisuudesta. Olipa kyseessä professori tai metsäteknikko, kansanedustajana heillä on silti vain yksi samanarvoinen ääni.

Poliittisessa päätöksenteossa on omat sääntönsä, joista tutkijan on oltava tietoinen voidakseen menestyä tieteellisenä asiantuntijana. Poliittisessa päätöksenteossa tärkeintä on näet aina tarkoituksenmukaisuusharkinta – ei totuudellisuusharkinta kuten tutkimustyössä.

Tutkijoiden asiantuntijavalta on suurinta tekniikkaan, lääketieteeseen ja valtiosääntöoikeuteen liittyvässä päätöksenteossa, sillä vain harva kansanedustaja hallitsee koulutuksen ja kokemuksen perusteella syvällisesti näitä tiedon alueita. Kasvatustieteilijöiden ja humanistien asiantuntijuutta poliittisessa päätöksenteossa on lisättävä, sillä pelkkä poliitikon kokemus kasvatuksesta ja koulutuksesta ei kata tieteellistä tietämystä.

Tutkijoiden on entistä tiiviimmin paneuduttava tutkimuksillaan nostamaan uudet yhteiskunnalliset ilmiöt poliittisen keskustelun keskiöön. Silti tutkijan tulee kunnioittaa sitä, että päätökset tekee poliitikko, jolta puuttuu tutkijan tieteellinen asiantuntemus. Kansanedustajalla on oikeus kyseenalaistaa tieteellisen tiedon merkitys, tehdä jopa tieteen kannan vastainen päätös.

Jos yhteiskunnan etu ja tutkimustulokset ovat ristiriidassa keskenään, yhteiskunnan kokonaisetu painaa poliittisessa päätöksenteossa aina enemmän kuin yksittäinen tutkimustulos. Tätä perusteli aikanaan jo peräti 28 vuotta kansanedustajana toiminut merkittävä tiedemies Väinö Voionmaa täysistunnossa vuonna 1931.

Kansanedustajan rooliin kuuluu asioiden politisointi. Tutkijan ei tule asiantuntijana ryhtyä tilapääpoliitikoksi. Hän voi siten ajaa henkilökohtaista tai tieteenalansa etua ja manipuloida päättäjää tutkimushankkeensa rahoittamiseen.

Laadullinen osallistava tutkimus suomalaisen ihmisen ja yhteiskunnan olemuksesta, maailmankuvasta, ajattelun malleista, olisi otettava jatkuvaan kansalliseen tutkimusohjelmaan, jotta kansanedustajan toimen vaatima perehtyneisyys suomalaiseen ihmiseen ja yhteiskuntaan voidaan taata.

Jos tieteelliseen näyttöön perustuva poliittinen päätöksenteko tulevaisuudessa yleistyy, se avaa suomalaiselle yhteiskuntatutkimukselle uudenlaisen tavan vaikuttaa yhteiskuntaan. Tämä edellyttää kuitenkin aiempaa enemmän kokeellisten menetelmien käyttöä näiden tieteiden alalla.

Niin tutkimuksessa kuin politiikassakin suomalainen ihminen on opittava tuntemaan laadullisena subjektina lähietäisyydeltä, perusteellisesti kulloistenkin ongelmiensa lähtökohdista – ei vain politikoinnin objektina, äänestäjänä, toiminnan robottina. Tutkimustieto on aina saatettava poliittisen päätöksenteon välineeksi, sillä tieteellisestä tiedosta ei tule automaattisesti politiikkaa.

PÄIVIKKI ANTOLA

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston etnologian professori emerita, Turun yliopiston uskontotieteen ja Tampereen yliopiston kansanperinteen ja viestinnän antropologian dosentti.

Avaa artikkelin PDF