Yliö: Uudistavan matkailun arvoa ei mitata rahalla – vapaaehtoismatkailusta tulossa aito vaihtoehto

Niittoleirillä pidetään uhanalaisia perinneympäristöjä yllä. Kuvituskuva. Kuva: Kari Salonen

Uudistava matkailu asettaa hyvinvoinnin etusijalle, voiton edelle. Se edistää vaihtoehtoisia talousmalleja, jotka luovat kohteessa ei-rahallista arvoa taloudellisen hyödyn ohella. Tämä ei-rahallinen arvo on kuitenkin usein vaikeasti ymmärrettävää, mikä herättää kysymyksiä.

Ensiksi, miksi tarvitaan toimintaa, joka ei tuottaa rahaa? Unohdetaanko siinä kannattavuus? Ja toiseksi, siirtyvätkö matkailun painopiste ja tulot sellaisten tahojen käsiin, jotka eivät edes tunne matkailun luonnetta?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen löytyy nykytilanteesta, jossa yhteiskunnan resurssit vähenevät.

Valtakunnallisessa Rural Finland Tourism Hub -hankkeessa on kuunneltu maaseutumatkailun kehittäjien huolia, jotka ulottuvat pitkälle matkailun ulkopuolelle. Väestö vanhenee ja erityisesti maaseudulla vähenee. Työvoimaa ei ole esimerkiksi vanhusten hoitoon. Pienten maatilojen pitäjät eivät voi irtautua päivääkään arjestaan, koska lomittajia ei ole. Luontopolut ja historialliset reitit kasvavat umpeen.

Moni yritys keskittyy vain ydintoimintaansa jättäen oheistoiminnot ja kehityksen hoitamatta.

Ympärillämme on valtavasti toimintoja, jotka lisäisivät hyvinvointia, mutta jotka eivät työllistä. Matkailijat voivat osallistua näiden puutteiden korvaamiseen talkoiden kautta, jolloin syntyy hyvinvointia ilman rahan transaktioita.

Vapaaehtoismatkailu tunnetaan Suomessa huonosti, vaikka käytännössä sitä jo on. Se ei ole ”pakotetun matkailun” vastakohta, vaan tapa osallistaa kävijöitä paikallisiin tarpeisiin.

Yksittäisen matkailijan pienetkin teot voivat vaikuttaa kohteen uudistumiskykyyn, kun toiminta perustuu asianmukaiseen ohjaukseen ja jatkuvaan kävijävirtaan – vaikka osa tarpeista vaihtelisi tai olisi sesonkiluonteisia. Vapaaehtoisuus nähdään uudistavan matkailun myötä vaihtoehtoisena talousmallina.

Vapaaehtoismatkailu ei tarkoita matkailun kannattamattomuutta. Tutkimukset osoittavat, että osa matkailijoista on valmis maksamaan mahdollisuudesta päästä lähelle paikallisyhteisöä, aitoihin tilanteisin ja piireihin. Toiset maksavat perinteisistä matkailupalveluista, mutta valitsevat kohteen sen perusteella, mitä hyvää haluavat vapaaehtoisina tehdä.

Mutta nekin kävijät, joiden pääajatus on vapaaehtoisuus vieraassa ympäristössä, ja jotka saavat majoitusta ja ateriaa työpanostuksensa vastineeksi, käyttävät muita paikallisia palveluita ja kiertävät matkailun nähtävyyksiä, mikä tukee paikallistaloutta.

Toinen kysymys kuvailee matkailun fokuksen menettämistä. Tämän tilanteen välttämiseksi on lisättävä yhteistyötä. Esimerkiksi kun yhdistysaktiivi ehdotti vanhainkodin asukkaille villasukkien kutomista, häntä kannustettiin osallistamaan myös mökkiläiset. Tähän hän vastasi, ettei ”matkailu ole minun juttuni”.

Kenenkään ei tarvitse pyörittää matkailubisnestä matkailuyritysten sijaan. Kaikki, mitä tarvitaan, on avointa mieltä ja yhteistyötä.

Sen sijaan, että lavastetaan tilanteita paikallisten arjesta matkailijoita varten tai viedään kävijät ottamaan selfieitä uhanalaisten lajien kanssa, voidaan osallistaa matkailijoita kyläyhdistyksen toimintaan – maalamaan kylätaloa tai seurustelemaan pariksi tunniksi vanhainkodin asukkaiden kanssa tai luonnonsuojeluun suojamaalla lintujen pesiä ja kitkemällä lupiineja.

Matkailu tarvitsee aitoutta ja nykyajan matkailija vaatii sitä.

Matkan järjestäjä olisi kuvailemissanikin tapauksissa matkailualan edustaja, eikä kylä- tai luonnonsuojeluyhdistyksen tai muun alan yrityksen tarvitsisi oppia matkailutoimintaa.

Matkailuelämyksen ydinosat eivät muuttuisi olennaisesti. Matkailija käyttäisi majoitusta, ruokapalveluita, kävisi kohteen nähtävyyksissä ja kaikesta tästä hän maksaisi asianmukaisen hinnan. Parhaassa tapauksessa hän huolehtisi myös siitä, että toimintansa aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa.

Lisäarvona on uudistava toiminta, aktiviteetti, aloite, teko. Se ei välttämättä tuota rahaa matkailualan edustajalle – vaikka sitäkin on mahdollista tuotteistaa – mutta lisää hyvinvointia kohteessa. Samalla se tyydyttää matkailijan tarpeen oppia, tehdä hyvää ja kehittyä paremmaksi versioksi itsestään.

Kaikkien matkalla koettavien elämyksien ei tarvitse olla uudistavia; riittää, että matkailija tekee jotain konkreettista kohteen hyväksi ilman, että hänestä odotetaan tulevan maailmanparantaja.

Rositsa Röntynen

lehtori

Jyväskylän ammattikorkeakoulu & Rural Finland Tourism Hub -hanke