Yliö Poliittinen kielenkäyttöedellyttää vastuuta

Poliittiseksi kieleksi käsitän sen järjestelmän, jota puhutaan, luetaan, kirjoitetaan tai tulkitaan isomman tai pienemmän alueen asiainhoidoksi koetussa tapahtumassa tai sellaisessa tilanteessa, missä kosketellaan sosiaalisen ryhmän/ puolueen/ eduskunnan/ yksilön yhteiskunnallisiksi mieltämiä tajunnansisältöjä ja aiheita. Sen elementin valintaa säätelevät puheyhteisön poliittinen traditio sekä sen sosiaalisten suhteiden verkosto.

Kielitieteellisesti määritellen politiikan kieli on puhujan kielellisen repertoaarin yksi koodi, jonka hän voi vaihtaa toiseksi toisessa tilanteessa.

Poliittista koodia ei kuitenkaan voida pitää yhdenmukaisena edes yhden puolueen, saati puhujan osalta, vaan se vaihtelee viestintätilanteen muiden elementtien mukaan.

Vaaliohjelmissa puolueet ovat argumentoineet lähes samoilla perusteemoilla: maan nykytila; talouskriisi; oman puolueen anti valtakunnan politiikalle; muutos ja pysyvyys; oikea ja väärä; totuus ja valhe; vähäosaisten asema; työ; verot; leikkaukset; koulutus; ympäristö; kilpailukyky.

Erityisesti muutoksen ja totuuden käsitteet tehoavat sumean mutta ylivertaisen arvo- ja tunnemerkityksensä vuoksi.

Kansallisen ja kansainvälisen tulevaisuuden käsittely on kaikkien puolueiden vaaliohjelmissa ja keskusteluissa näyttänyt sumealta, jopa heikoimmalta.

Äänestäjän ehdokasvalintaa ohjaa enemmän tunne kuin tieto. Menossa on ja on ollut määrittelemätön protesti nykyistä menoa ja vallassa olleita puolueita kohtaan. Puolueuskollisuuden aidat rytisevät.

Media ei kuitenkaan vaikuta siihen, mitä mieltä ihmiset asioista ovat, vaan siihen, mistä asioista ihmisillä ylipäänsä on mielipiteitä. Mittaustulokset kertovat, että keskustan menestys on lisännyt puolueen kannatusta, jonka suosio on ollut puheenjohtaja Sipilän persoonan ansiosta muutenkin nousussa.

Poliittisen puheen tarkoitusperistä tärkein on sosiaalinen funktio. Sen tarkoituksena on yhtäältä pitää sisäryhmäkanava auki puoluetovereihin, äänestäjiin.

Toisaalta se on rituaalista ilmaistessaan keskinäistä yhteenkuuluvuutta yhteisten merkkien ja symbolien kautta.

Kielen perusfunktio on informatiivinen eli tiedon välittäminen. Kielen tehtävä on ekspressiivinen, kun se ilmaisee tunteita ja asenteita. Se on influoiva ohjatessaan äänestäjien käyttäytymistä halutulla tavalla.

Kielen taiteellisella funktiolla ilmaistaan esteettisiä odotuksia esimerkiksi puhuttaessa kulttuurilaitosten asemasta. Kielen performatiivinen funktio merkitsee itse teon tekemistä kielellä, joko puhumisella tai kirjoittamisella, kuten esimerkiksi ministerin virkavalan lausumisella.

Avain politiikan kielen ymmärtämiseen on nähdä se eri vaikutuskomponenttien yhdentyneenä järjestelmänä, johon kuuluvat viestinnän muoto, tarkoitus ja merkitys.

Politiikan puhuttu kieli ilmenee erilaisissa puhetapahtumissa, joita voidaan analysoida kulloisissakin sosiaalisissa viestintäympäristöissä.

Poliittisen kielen, poliitikon, kuulijan, viestintävälineen, viestintäympäristön tunteminen ei nyt auta. Poliittiset tv-tentit kun kaikuvat nyt kuuroille korville; nettiuskollisuus kasvaa.

Suomen eduskuntavaalien suostuttelukieli on rituaalista siinä, että mitä muodollisempi tilaisuus on, sitä vähemmän puhunnalla on kielellistä valinnan varaa.

Rituaalisessa suostuttelupuhunnassa ilmaisun valintaa ei ohjaa niinkään sen asiasisältö, vaan sen suggestiivinen, maaginen, emotioihin ja käyttäytymiseen vaikuttava teho.

Kansanedustajaehdokas ei käytä puheessaan suinkaan yksittäisten sanojen tiedollisia merkityksiä, vaan lataa niihin persoonallaan suggestiivisia tunnemielteitä.

Miespuolinen ehdokas suggeroi netissä: ”Feminismi! Ekologinen vastuu! Solidaarisuus!” Nämä merkitsevät eri asioita vasemmiston kuin oikeiston suussa, naisten kuin miesten suussa, koulutetun kuin kouluttamattoman suussa, nuoremman kuin vanhemman suussa. Puhumattakaan näiden sanojen merkityseroista eri aikoina, paikoissa, yhteiskunnissa.

Suggestiivisesti käytetään myös kokonaisia fraaseja yli puoluerajojen.

SDP:n miespuolinen verbaaliakrobaatti uskoo pärjäävänsä siivekkäillä sanonnoilla. ”Älä kiroa pimeyttä – sytytä valo” (vahva vastakohta tehokeinona). ”Puolusta yhteistä hyvinvointia” (positiivinen verbi nivottu sosiaaliseen ajatukseen ihmisen ihanne-elämästä). ”Meillä on oikeus ihanteisiin.” ”Politiikka on vapautta. Puolusta vapautta!”

Suoranaisia ohjeitakin vaalilauseissa on: ”Älä moiti poliitikkoja jos politiikka ei miellytä. Kansalaiset ovat heidät valinneet.”

Miespuolinen kokoomuksen kansanedustaja arvelee menevänsä eduskuntaan iskulauseella: ”Liikettä, sisua, toivoa!”; naispuolinen apulaispormestari vitsikkyydellä: ”Eteenpäin – sanoi mummo lumessa” ja markkinointiyrittäjänainen muunnetulla sananlaskulla: ”Suomi on oman onnensa seppä.”

Myönteinen sumeus on valttia.

PÄIVIKKI ANTOLA

Kirjoittaja on Jyväskylän

yliopiston etnologian professori

emerita, Turun yliopiston uskonto-

tieteen ja Tampereen yliopiston kansanperinteen ja viestinnän

antropologian dosentti.

Avaa artikkelin PDF