vierasyliö Kekri – vanhan kansan syysjuhla

Kekri, köyri, keyri, köyry oli muinaissuomalaisten merkkipäivistä huomattavin. Maaseudulla sitä vietettiin 1900-

luvulle saakka. Hyrynsalmella

sanottiin: ”Herrain joulu,

talonpojan kekri.”

Kekri oli sadonkorjuujuhla. Talot ja kylät juhlivat kekriä

silloin, kun sato oli korjattu

aittoihin. Lopulta yleiseksi ajankohdaksi vakiintui marraskuun alun pyhäinpäivä.

Marras tarkoittaa kuollutta. Sopivasti tähän aikaan vuodesta

muisteltiin suvun vainajia jo esikristillisellä kaudella.

Vietettiin ”sielujen päivää”.

Nilsiästä lämmitettiin sauna keyrin aattoiltana. Emäntä kävi hautomassa vastat. Sitten

käskettiin pyhät miehet eli

vainajien henget saunaan.

Oltiin hyvin hiljaa, että ne saivat rauhassa kylpeä. Sen jälkeen pyhille miehille laitettiin

pöytään ruoka, parasta, mitä

talossa oli. Talonväki meni

saunaan, että pyhät miehet

saisivat syödä rauhassa.

Jos näin ei tehty, pelättiin huonoa karjaonnea.

Sittemmin vainajien muistopäivän korvasi pyhäinpäivä.

Se on sulautuma kahdesta

kristillisestä juhlasta, kaikkien pyhien päivästä 1.11. ja kaikkien

uskovien vainajien muistopäivästä 2.11.

Pyhäinpäivän kirkonmenoissa

tavataan lukea vuoden aikana kuolleet ja haudatut seurakuntalaiset ja heidän muistolleen sytytetään kynttilä. Myös suvun haudoille viedään kynttilöitä.

Kekrin aikaan, kiireisen kesä- ja syyskauden jälkeen, palvelusväellä oli mahdollisuus viettää vuoden ainoaa lomaansa.

Viikon aikana huviteltiin, sukuloitiin ja vietettiin kihlajaisia. Samalla mietittiin, mihin taloon hakeudutaan palvelukseen, vanhaan vai uuteen.

Kirvusta on tieto: ”Pyhäinmiestenpäivää vietettiin pestuupäivänä. Silloin alkoi vapaaviikko, ryysyviikko. Silloin usein vietettiin talojen palkollisten kihlajaisia.”

Töysässä palvelijoiden

vapaaviikkoa kutsuttiin tyhjäviikoksi, omaviikoksi, saviviikoksi, kuraviikoksi.

Nurinkäännettyyn takkiin ja pukin sarviin puetut miehet

kulkivat kekri- eli köyripukkeina

talosta taloon, myös kekrittäriä oli liikkeellä. Jos heitä ei kestitty, he ryhtyivät rikkomaan uunia.

Joulunajan nuuttipukkiperinteessä on ollut samoja

aineksia. Juhlailo valtasi myös lapset.

Kivijärveltä on tieto: ”Köyrinä

on kiikkuminen ollut yleistä. Joskus näkee vieläkin köyrinä lapsia kiikkumassa ja kuulee heidän laulavan vanhaa kiikkulaulua: Kiikun, kiikun köyrinä, enpä jouva jouluna.”

Kekripässi tai -lammas

teurastettiin ja palvattiin

edellisenä yönä. Liha syötiin, mutta sisälmykset ja luut

haudattiin lammaskarsinaan varmistamaan tulevan vuoden lammasonnea.

Kekriruokia olivat hernekeitto ja talkkuna. Kielteisenä sivujuonteena oli runsas viinan ja oluen juonti.

Ruokaa piti olla kekrinä aina

pöydässä. Tervosta on tieto: ”Kekrinä ei saanut ruokia

korjata pirtin pöydältä koko päivänä. Se oli aamulla varhain katettava parhailla, mitä talosta

löytyi, ja annettava olla seuraavaan päivään asti. Uskottiin, että sitten ei sinä vuonna siltä pöydältä pitäminen lopu.”

Myöhemmin juhlaruokien

teko siirtyi joulun viettoon. ”Tulis joulu, että vois yölläkin syödä”, on tavattu sanoa.

Kekri tarkoitti vuoden viimeistä

päivää. Se aloitti vanhan

kansan kalenterissa vuodenvaihteen, josta käytettiin

nimitystä jakoaika. Vuodentaite sopi ajankohtaan hyvin, olivathan kesän työt takana, karja oli johdettu laitumelta

sisäruokintaan ja valmistauduttiin talven töihin.

Meidän vuotemme on alkanut

tammikuun ensimmäisestä

päivästä 1500-luvulta lukien.

Tämän ajanlaskun rinnalla maaseudulla oli pitkään

käytössä ikivanha kalenteri, jossa vuodenvaihde ajoittui

kekriin. Jakoaika kesti kymmenkunta päivää, Martin päivän

tienoille asti.

Taikauskoista kansaa jakoaika jännitti. Ajateltiin, että

silloin maailmassa vallitsi

kaaos, epäjärjestys. Vanhan vuoden järjestys oli purkautunut, ja uuden vuoden järjestys oli luomatta.

Pimeyden voimienkin uskottiin olevan liikkeellä vahingoittamassa ihmisiä. Niitä vastaan suojauduttiin taikakeinoin.

Toisaalta jakoaika oli kuin

alkio siemenessä, joka kätki

uuden vuoden mahdollisuudet.

Ennetaikojen avulla pyrittiin

selvittämään tulevaa vuotta: millainen on terveystilanne, sää, sato, karja- ja pyyntionni, kuka pääsee naimisiin ja kuka kuolee.

Ähtärissä sanottiin: ”Seuraavan vuoden ilmoja voi ennustaa

jakoajan mukaan. Se alkaa

pyhäinmiestenpäivästä ja

kestää kaksitoista päivää, niin kuin vuodessa on kuukausia. Sellainen on ilma vastaavalla kuukaudella, millainen jakoaikana on.”

Nurmeksessa: ”Kun kekriä vasten yöllä menee riiheen ja katsoo ikkunasta pihalle, niin sulhanen katsoo ulkopuolelta.”

Köyliössä: ”Pyhäinmiestenpäivänä palvelusväki ennusti

vuotta. Kaadettiin lyijyä tai tinaa

veteen ja katsottiin kuvista,

jotka siitä tulivat, mimmoinen vuosi tuli.” Tinanvalanta siirtyi

myöhemmin uudenvuoden

aattoon.

Jakoaikana tulevan vuoden

onni eli lykky oli jaossa.

Onnen kokonaismäärä

ajateltiin vakioksi, jota ihminen

ei pystynyt lisäämään. Tämä synnytti kilpailua ja kateutta. Tähän käsitykseen onnesta

perustui kateus, joka vie

kalatkin järvestä. Jokainen yritti saada onnen kakusta mahdollisimman suuren

palasen. Tästä syystä naapurin onnesta oli vähennettävä sama määrä taikamenoin.

Kekrin aineksia on siirtynyt joulun ja uudenvuodentaitteen juhlintaan. Palkollisia ei enää ole, ja jos olisikin, heidän lomansa ajoittuisi miten kelläkin.

Onko kekriperinettä tarpeen elvyttää ja uudistaa?

Vainajia muistetaan yhä

pyhäinpäivänä. Paikallisia

kekrijuhlia järjestetään. Niiden

yhtenä aiheena on sadonkorjuun juhliminen kutsumalla ystäviä nauttimaan syksyn

sadosta tehtyjä kekriruokia.

1980-luvun lopulla kekrin viettoon pyrki amerikkalainen

halloween-perinne. Halloween

on kaupallinen nuorten huvittelujuhla irvistelevine kurpitsalyhtyineen, karkkeineen ja

noitanaamareineen.

Vierasperäistä halloweenia ei tarvinne uittaa suomalaiseen kekrinviettoon, koska kotoperäisiäkin aineksia juhlan

rakentamiseksi on tarpeeksi.

LEO VÄYRYNEN

Kirjoittaja on rovasti ja kansanperinteen tutkija Joensuusta.

Avaa artikkelin PDF