Hullulla ei ole vieläkään hyvä olla
Petteri Pietikäinen kulki lapsena kouluun Oulun piirimielisairaalan pihan poikki. Ulkona haahuilleet potilaat eivät tuntuneet lainkaan pelottavilta. Myöhemmin historian opiskelijana hän kiinnostui psykoanalyysin historiasta. Nyt Pietikäinen toivoo, että mielisairaat saisivat parempaa hoitoa. Pekka Fali Kuva: Viestilehtien arkisto”Hulluus puhuu, mutta mielisairaus vaikenee”, aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen Oulun yliopistosta pohtii termien eroja. Hän on kirjoittanut hulluuden historiasta yli nelisataasivuisen teoksen. Siinä käydään läpi mielenterveysongelmien ilmeneminen, luullut syyt ja hoito ihmiskunnan historiassa.
Pietikäisen mielestä ihminen voi olla hullu, vaikkei ole saanut diagnoosia mihinkään sairauteen. Tila voi kalskahtaa jopa aavistuksen positiiviselta, toisin kuin mielisairaus.
”Menneessä maailmassa hulluus on tarkoittanut, että ihminen on koettu kummalliseksi, hassuksi tai hän on tehnyt jotain yltiöpäistä. Hullu on voinut olla aktiivinen toimija, toisin kuin nykyisin passiiviseksi koettu mielenterveyskuntoutuja.”
Mielenterveyskuntoutujia maassamme riittääkin. Jopa 700 000 suomalaista syö psyykenlääkkeitä. Heistä valtaosa kärsii masennuksesta tai ahdistuksesta.
Ennen lääkehoidon vallankumousta 1950-luvulla, vakavaa masennusta hoidettiin sähköshokeilla ja lobotomialeikkauksilla.
”Kun katsoo pitkällä aikavälillä, nykypäivä on paras hetki olla hullu, mutta lyhyellä aikavälillä asetelma Suomessa ei ole enää niin selvä”, professori pohtii.
Pietikäinen pitää mielenterveyshoidon kulta-aikana 1980-lukua, jolloin Suomessa oli kattava sairaalaverkosto. Laitoshoidon lisäksi oli tarjolla poliklinikoita ja päivähoitopaikkoja avohoidossa oleville. Sittemmin mielisairaalaverkosto on ajettu alas. 1990-luvun loppuun mennessä laitospaikkoja oli jäljellä alle kolmasosa 1970-luvun tasosta.
Vuonna 2013 mielisairaanhoito kamppailee kroonisen resurssipulan kanssa. Hoitopaikan saaminen on kiven takana.
Pahimmillaan avohoito jättää ihmisen pelkän lääkepurkin varaan. Pietikäinen kutsuu suuntausta kemialliseksi laitoshoidoksi. Mieleltään sairaat vaeltavat keskuudessamme lääketokkurassa, joka pitää heidät huomaamattomina.
”Kohtelu on ollut huonoa, eikä se ole vieläkään hyvää”, Pietikäinen harmittelee.
Hän on kuitenkin tyytyväinen, että aiheesta on syntynyt keskustelua. Teoksen kirjoittaminen oli omalta osaltaan yritys hälventää hulluuteen liittyvää stigmaa.
Pietikäinen on saanut kirjastaan runsaasti hyvää palautetta. Lisäksi on tullut puheluita, jotka vahvistavat käsityksen, ettei mielenterveyskuntoutujilla ole ruusuiset oltavat muutoin vauraassa yhteiskunnassamme.
Ennen 1900-luvulla tulleita mielisairaaloita ja lääkkeitä ”kylähullut” hoidettiin pääasiassa kotona. Diagnoosit olivat laskettavissa yhden käden sormin. Nyt tilanne on aivan toisenlainen. Nykyajan hulluja ovat niin sanotut tavalliset ihmiset.
Amerikan psykiatriyhdistys luokittelee noin 300 erilaista mielenterveyshäiriötä. Niiden määrä on kasvanut 1900-luvulta räjähdysmäisesti. Uudet diagnoosit ovat laajentaneet mielisairauden käsitettä niin, että häiriöt kattavat yhä suuremman osan väestöstä. Suurimman hyödyn masennusepidemiasta korjaavat lääkefirmat ja niihin kytköksissä olevat lääkärit.
”Elämme pidempään ja olemme terveempiä kuin koskaan, mutta meille kerrotaan yhä herkemmin, että olemme sairaita. Ihmiset ovat herkistyneet tarkkailemaan omaa terveyttä ja mielentiloja sillä oletuksella, että jokin on vinossa”, Pietikäinen toteaa.
Alakulon luokittelu sairaudeksi on erityisen silmiinpistävää. Tulevassa sairausluokituksessa (DSM-V) on medikalisoitu jopa läheisen kuolemasta aiheutuva suru: ”Jos univaikeudet ja ruokahaluttomuus jatkuvat yli kaksi viikkoa, suru voidaan diagnosoida depressioksi.”
Myös inhimillisiä eroja, kuten ylipainoa ja ujoutta, hoidetaan yhä useammin lääkkeillä. Sen sijaan vakavasti mielisairaiden, kuten psykoottisten, ihmisten osuus väestöstä ei ole liiemmin kasvanut ajan saatossa.
Pietikäinen pohtii teoksessaan, missä ylipäätään kulkee normaalin ja epänormaalin raja.
”Elämme terveyttä palvovassa maailmassa, jossa liikkuu monenlaisia oireita, pillereitä ja elämäntapaohjeita. Jospa hulluus on ihmisyyttä ja täydellinen mielenterveys epärealistinen tavoite?”
Tarvitseeko kaikkea hulluutta edes ryhtyä hoitamaan? Mielenterveysongelmista kärsineen amerikkalaiskirjailijan Mark Vonnegutin sanoin: ”Äänien kuuleminen ei ole ongelma. Ongelmat tulevat vasta sitten, kun yrität tehdä niille jotakin tai mainitset niistä muille.”
Ehkäpä hulluja tarvitaan, jotta valtaosa väestöstä voi luokitella itsensä normaaliksi.
KATJA LAMMINEN
Petteri Pietikäinen: Hulluuden
historia. 456 sivua. Gaudeamus.
Elämme
terveyttä
palvovassa
maailmassa. Jospa
hulluus on ihmisyyttä ja täydellinen mielenterveys
epärealistinen
tavoite?«
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
