Kirja-arvio: Pirjo Tuomisen suloisenhaikea jatko onnellisen lopun jälkeen

Pirjo Tuominen: Vallasrouva. 453 sivua. Tammi. 

Pirjo Tuomisen yli neljän vuosikymmenen aikana kirjoittamat romaanit saivat jatkokseen vielä yhden odotetun teoksen.

Vallasrouva on itsenäinen jatko-osa viime vuonna julkaistulle Opettajatar-romaanille. Tarinassa jatketaan vapaaherratar Rosa Örnin tarinaa Tuomiselle tyypilliseen tyyliin. Ajan kuvaa huolellisesti kunnioittaen ja henkilökuvat inhimillisesti piirtäen.

Tarinan alkuosa sai onnellisen lopun, mutta nyt alku onkin suloisenhaikea. Rosa Örnnin rakas puoliso on maannut haudan levossa jo monta pitkää vuotta. Pariskunnan lapset ovat jo lähes aikuisia ja tehdastakin pitää pyörittää, joten leskiäidillä riittää tekemistä.

Kokemattomasta opettajattaresta on kasvanut yhteisössään kunnioitettu vapaaherratar ja aikuinen nainen, joka tarkkaavaisesti pitää huolta ihmisistä ja asioita.

Yhdellä hetkellä kaikki on hyvin, mutta sitten Rosa haistaa pelottavan tuoksun: Akilan kartanoa ja tehtaita kohtaa kauhea kohtalo. Tulipalo syö lähes kaiken kitaansa, kuumasti räiskähdellen. Palon myötä yhteisön johtajat nousevat arvoonsa. Rosan täytyy olla jälleen kerran vahva.

Ja niin alkaa jälleenrakennus, jonka myötä Akilaan saapuu myös uutta elämää. Jopa Rosa saa huomata, että tulevaisuudella on varattu hänelle odottamattomia asioita.

Pirjo Tuomisen historiallinen romaani ei petä tälläkään kertaa. Tuominen kuvaa kiehtovasti 1800-luvun lopun elämäntapaa ja talouden kehitystä. Rosan henkilöhahmo saa lisää syvyyttä. Hämeen korpiin vuosiksi hautautunut nainen herää eloon.