Kysymys, joka jokaisen toimittajan pitäisi kysyä ainakin välillä

Kun toimittaja tekee haastattelut puhelimitse kasvokkain kohtaamisen sijaan, saattaa jotain tärkeää jäädä huomaamatta.
Jaana Kankaanpää
Haastattelut kahvikupposten ääressä ovat vaihtuneet tänä keväänä pitkiin puhelinkeskusteluihin ja videoyhtyeden välityksellä tehtyihin haastatteluihin.

Juttukeikalle lähtiessään toimittajalla olisi hyvä olla valmiina ainakin jonkinlainen kysymyspatteristo haastateltavalle. Joku kirjoittaa lehtiöön viisi avainkysymystä, toinen pyörittelee mielessään kiinnostavia teemoja, joita käsittelee haastateltavan kanssa rennosti jutustellen. Varsin moni toimittaja päättää kuitenkin haastattelun yhteen tiettyyn kysymykseen. Muotoiluja on toki monia, mutta ydinviesti on sama: ”Tuleeko sinulle mieleen vielä jotain, mitä en ole ymmärtänyt kysyä?”

Toimittajaurani alussa pidin tarkkaan huolen siitä, että päätin jokaisen haastattelun tuohon kriittiseen kysymykseen. Kun päivästä toiseen paneutuu mitä vaihtelevimpiin aiheisiin, ei voi millään odottaa itseltään asiantuntijuutta jokaisen haastattelun äärellä. Siksipä kaikkia tärkeitä kysymyksiä ei millään älyä kysyä joka kerta.

Jossain vaiheessa kuitenkin luovuin tästä tavasta. Useimmiten haastateltava hämmentyi hyvin laajan kysymyksen edessä ja päätyi kertomaan jotain jo aiemmin käsittelemäämme asiaa uudelleen tai kiittämään äitiään, kissaansa, naapuriaan tai isoisäänsä jostain, mikä ei millään tavalla liittynyt haastattelun aiheeseen. Usein viimeisen kysymyksen puhevirta jäi siis kokonaan käyttämättä.

Tänä keväänä tuo kriittinen viimeinen kysymys päätyi kuitenkin taas käyttöön. Koronaviruksen vuoksi olen jo viikkoja tehnyt haastattelut puhelimitse tai videoyhteyden välityksellä. Normaalisti matkustan aina haastateltavan luokse, sillä kasvokkain jutellessa syntyy yhteys, joka tekee lopullisesta artikkelista aina paremman. Lisäksi haastateltavan koti, työpaikka tai jokin muu hänelle tärkeä ympäristö tarjoaa kurkistusaukkoja henkilön elämään. Niistä löytyy usein kiinnostavia mausteita henkilöhaastatteluun. Puhelinlankoja pitkin tuollaiset asiat eivät kuitenkaan välity, kuten eivät myöskään pienet eleet ja ilmeet, joita toisessa ihmisessä tarkkailee aivan huomaamatta. Siksi jotain hyvin tärkeää voi mennä ohi.

Haastattelin muutama viikko sitten sairaanhoitaja Taina Lahtista, joka työskenteli viime vuonna Kongon demokraattisessa tasavallassa Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön kautta. Olimme jutelleet puhelimessa noin kolme varttia ja olin jo lopettamassa haastattelua. Silloin huulilleni nousi kuitenkin tuo vuosien takaa tuttu viimeinen kysymys. Ajattelin, että etäisyys Helsingin ja Tampereen välillä on saattanut johtaa siihen, että jotain tärkeää on jäänyt käsittelemättä. Siksi kysyinkin, olisiko vielä jotain, mitä tahdot lisätä. ”No, haluaisitko kuulla siitä, kuinka meidät evakuoitiin?” kysyi Lahtinen. No totta vie halusin! Seurasi vielä vartin verran muistelua työtehtävän hieman dramaattisemmasta lopusta. Ilman tuota muistoa, olisi artikkeli jäänyt huomattavasti latteammaksi.

Toimittajana pystyn tekemään työtäni keittiönpöytäni äärestä, eikä minun ole välttämätöntä lähteä tapaamaan muita ihmisiä. Siksi en siis lähde. Odotan kuitenkin jo sitä aikaa, kun voin hypätä kuvaajan kanssa samaan autoon tai nousta junaan, joka vie minut Suomen toiselle laidalle. Haluan tavat ihmisiä, kätellä heitä sekä kurkkia eteisen piirongin päälle asetettuja perhekuvia ja askarteluja, joista haastateltavat päätyvät tarinoimaan. Juuri nuo asiat tuovat henkilöhaastatteluihin ja reportaaseihin sitä inhimillisyyttä, joka on työssäni parasta.

Kun emme tapaa kasvokkain, jää tärkeitä kysymyksiä kysymättä ja asioita näkemättä. Siksi yritänkin nyt muistaa kysyä useammin ”onko vielä jotain, mistä haluaisit puhua”. Sama ohjenuora kannattaa muuten ottaa käyttöön myös henkilökohtaisessa elämässä.