Suomen vanhin poni Siska on 43-vuotias − ”Niin kauan, kuin se näyttää voivan hyvin, se saa tuossa maskottiponin virkaa toimittaa”

Kesiksi ponimummo Siska klipataan, koska karva vaihtuu jo huonosti. Kuva: Saara Tuorilaisen albumi

Ennen Siskaa vanhin oli Littoisten Kotimäen tallien pieni päistärikköori Ivrig, joka lopetettiin toissa kesänä sen ollessa 44-vuotias. Siska lasketaan hevosten tapaan virallisesti jo nyt 43-vuotiaaksi, vaikka sen varsinainen syntymäpäivä on 28. toukokuuta.

Aivan täyttä varmuutta siitä, että Siska on Suomen vanhin poni, ei ole. Hevosrekisteriä ylläpitää raviurheilun ja hevoskasvatuksen keskusjärjestö Suomen Hippos. Jalostusassistentti Sanna Uotila kertoo, että kuolleita hevosia ja poneja ilmoitetaan aika heikosti Hippoksen Heppa-järjestelmään omistajien toimesta. Sinne ei myöskään merkitä rutiininomaisesti tietynikäisiä ikäluokkia kuolleiksi.

Hollannissa syntyessään Siska sai nimen Siska v.d. Koxkampen, mutta se selvisi vasta muutama vuosi sitten Sukuposti-nettisivuston ansiosta. Sukupostin ylläpitäjä Aliisa Kairtamo kävi läpi raviurheilun ja hevoskasvatuksen keskusjärjestö Suomen Hippokselta digitoitua, käsinkirjoitettua ponirekisterikortistoa, kun vastaan tuli poni Siska v.d. Koxkampen. Sen nimi oli kuitenkin yliviivattu myöhemmin ja poni olikin rekisteröity uudelleen suvuttomaksi poniksi nimellä Siska.

Tämä kiinnitti Kairtamon huomion, ja hän otti yhteyttä suvuttoman Siskan omistajaan, joka on Iisalmessa asuva Saara Tuorilainen. Rekisteröintikortissa ponilla oli mainittu alahuulessa oleva tatuointi – ja sama numero löytyi kuin löytyikin suvuttomalta Siskalta. Toinen poni oli siis rekisteröity samalla nimellä ja suvulla, ja Siska oli vaihdettu suvuttomaksi.

Suvun kanssa rekisteröity Siska-poni on kuollut jo vuonna 1992. Sukupostin mukaan suku on todella kestävää: Siskan täyssisko, myös Suomeen tuotu Tanja v.d. Koxkampen, kuoli viime vuonna 38 vuoden iässä.

Siska on 43-vuotias shetlanninponi. Kuva: Saara Tuorilaisen albumi

Siskan ensimmäinen omistaja Suomessa oli jo edesmennyt Esko Alaranta Merijärveltä. Hänen poikansa Juhani Alaranta kertoo, että hänen isänsä oli hevosmies henkeen ja vereen, ja hän oli hevosmiehenä rintamalla jo 17-vuotiaana. Talossa oli viisikin työhevosta yhtä aikaa ja myöhemmin myös ravihevosia. Mutta sitten kun hän jo alle 50-vuotiaana sai sydäninfarktin, lääkäri - hevosmies hänkin - neuvoi siirtymään pienikokoisiin hevosiin.

Esko Alaranta otti ohjeen tosissaan ja hankki itselleen ensin shetlanninponeja ja myöhemmin kaksi aasia, jotka olivat siihen aikaa niin harvinaisia, että niistä tehtiin juttu sanomalehti Kalevaan.

Alarannan ponit toi maahan Kirsi Lehtonen, joka on Suomen ponikasvatuksen grand old lady. Hän myös omisti edellisen vanhimman ponin Ivirigin. Lehtonen kertoo tuoneensa maahan vuodesta 1974 alkaen noin 2000 ponia.

”Kaikkia en muista, mutta muistan kyllä Siskan. Ja Eskon. Poika oli pyytänyt mopoa, ja Esko osti hänelle ponin”, Lehtonen hymyilee.

Siska tuli Suomeen Ruotsin kautta.

”Itse valitsin, ja siihen aikaan etsin nimenomaan jalostusmateriaaliksi tammoja ja oreja”, hän kertoo.

Lehtonen kertoo, että paperiselkkaus tapahtui Hollannissa, jossa hänellekin yhteistyökumppaniksi suositeltu poniyhdistyksen tekijä paljastui Lehtosen sanoin ”ketkuksi herraksi”, joka myi poneja väärillä papereilla pitkin maailmaa.

”Suomi oli ainoa, joka otti nämä selville ja puhdisti oman kantakirjansa”, Lehtonen kiittää.

Joitain virheitä tapahtui, mikä ei ole ihme, sillä kaikki ponien alahuuleen tatuoidut numerot eivät pysyneet selvinä.

Siskalla ei ole ratsastettu enää noin viiteen vuoteen, mutta sitä ennen se opetti monta lasta ratsastajiksi. Kuva: Saara Tuorilaisen albumi

Siska tuli Suomeen 9-vuotiaana, ja sillä ehti olla useita omistajia. Tuorilan tilalle se saapui 15-vuotiaana. Vanhana ponina, silloin luultiin. Olisi pitänyt tietää muusikko Ismo Alangon neuvo: ei pidä alkaa liian aikaisin vanhaksi, koska sitten pitää olla vanhana lopun ikäänsä. Onneksi Siska itse ei ikäänsä miettinyt.

Kun Siska tuli, nykyään tilaa vanhempiensa kanssa vetävä 33-vuotias Saara Tuorilainen oli 5-vuotias. Hän oli päässyt 2-vuotiaana talutusratsastukseen ja sen jälkeen alkanut höpöttää tarvitsevansa oman ponin. Tokihan sellainen maatilalle piti tilalle hankkia. Aika pian sille tuli kaveriksi toinen poni.

Siska oli sopivan kiltti. Totta kai sen selästä pudottiin, mutta mitään ei koskaan sattunut.

Tuorilainen muistelee hymyillen sen ajan ratsastustyyliä, kun ponit talutettiin tallista, ja Saara ja hänen veljensä nostettiin niiden selkään ja läpsäytettiin poneja lautasille, että lähtekääpä menemään. Poneille ja lapsille tutuksi tuli 800 metrin matka, jota ratsastettiin kodin ja tien päässä sijaitsevan navetan välillä.

Tuorilainen oppi ratsastamaan omin opein.

”Hypättiin esteitäkin, mutta siinä Siska pukitti minut alas. Se oli sellainen mummuponi, mutta kun vähän kasvoin, opin pärjäämään”, Tuorilainen muistelee.

Myös hänen muutama vuosi sitten edesmennyt pikkusiskonsa Salla-Mari, Sallukka, opetteli ratsastamaan Siskalla. Hänellä oli jo Saara opettajana.

Siska on ollut eläkkeellä jo kymmenisen vuotta. Kuva: Saara Tuorilaisen albumi

Tuorilainen kertoo, että Siskan myymistä ei ole mietitty koskaan. Ensinnäkin tallilla alkoi pienimuotoinen tuntitoiminta – ja eihän sitä, vanhaa ponia. Nyt yhteistä matkaa on ehtinyt kertyä jo 28 vuotta.

Eläkkeellä Siska on ollut jo kymmenisen vuotta. Pitkään se tarhaili vanhan saksanratsuponi Sampan kanssa, joka sekin eli lähemmäs 30-vuotiaaksi, mutta Samppa kuoli pari vuotta sitten.

”Iltaisin jos niitä ei otettu niiden mielestä tarpeeksi ajoissa sisään, Samppa tuli aidan yli ja Siska aidan ali”, Tuorilainen hymyilee.

Nykyään Siskan päivät koostuvat tarhassa käymisestä, epäsäännöllisistä kävelylenkeistä ja kesällä laiduntelusta lyhyellä nurmella, usein pihassa irrallaan.

Ratsastuksen loppumisesta ponimummo päätti itse.

”Minun veljentyttöni yritti ratsastaa sillä viitisen vuotta sitten muutaman kerran niin, että toinen talutti, ja minun isä käveli siinä vieressä ja piti tyttöä. Siska potki isää polviin koko ajan”, Tuorilainen nauraa viimeisiksi jääneitä ratsastuskertoja.

Nykyään Siskan päivät koostuvat tarhassa käymisestä, epäsäännöllisistä kävelylenkeistä ja kesällä laiduntelusta lyhyellä nurmella, usein pihassa irrallaan. Kuva: Saara Tuorilaisen albumi

Siskan kavio nousee vielä vilkkaasti, ja joka aamu se tepsuttaa ulos iloisesti, eikä näytä jäykältä – vaikka tietysti shetlanninponilta. Vanhuuden vaivoja tammalla on jo jonkin verran. Tuorilainen miettii, että ponin näkö on mennyt jo huonoksi, ja iän myötä se on muuttunut vähän aremmaksi. Joitain yksittäisiä kertoja on tullut tunne, että mummo ei ole ihan kartalla siitä, mitä tapahtuu. Kesän kuumista keleistä se ei nauti, ja kesäihottuma sillä oli jo silloin, kun se tuli Tuorilaisille. Yhtään kaviokuumetta ei ole ollut, eikä ähkyäkään.

”Vaikka kerran se silloin nuorempana löytyi kaurasiilon keskeltä seisomasta”, Tuorilainen kauhistelee.

Hyvään kuntoon ja pitkään ikään hän uskoo vaikuttavan sen, että Siska oli pitkään hyvässä treenissä ja lihaskunnossa.

Hampaita tammalla on vielä jäljellä, mutta ruoat se saa jo mössöinä, koska muutaman kerran sillä on ollut ruokatorventukosta.

”Eläinlääkäri sanoi, että ruokatorvi joskus löystyy vanhoilla hevosilla”, Tuorilainen kertoo.

”Minun äidillä on sen ruoaksi oma resepti, että se saa kaiken tarvittavan.”

Hän toivoo vielä paljon yhteisiä päiviä Siskan kanssa.

”Niin kauan, kuin se näyttää voivan hyvin, se saa tuossa maskottiponin virkaa toimittaa. Vaikka on kiire, yritän ehtiä sitä käydä rapsuttamassa”, Tuorilainen sanoo.