Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan
  • Ravihevonen ‒ hyvinvoiva urheilija

    On hyväksyttävä, että joka ikinen hetki hevonen ei sen käyttötarkoituksesta huolimatta voi hyvin, kirjoittaa Etta Pakkanen kolumnissan.
    ”Urheiluhevosen hyvinvointi ja sen haasteet menevät niin ydinfysiikan tasolle, ettemme me lajin ammattilaisetkaan saa niistä aina selkoa”, Etta Pakkanen pohtii.
    ”Urheiluhevosen hyvinvointi ja sen haasteet menevät niin ydinfysiikan tasolle, ettemme me lajin ammattilaisetkaan saa niistä aina selkoa”, Etta Pakkanen pohtii. Kuva: Elina Paavola

    Kuninkuusraviviikonlopun dramaattisia käänteitä puidaan edelleen sosiaalisesta mediasta iltalehtien klikkiotsikoihin. Keskustelua ovat herättäneet niin kuninkuuskilpailun päätösmatkan loppusuoran onnettomuustilanne kuin varikkoalueen tapahtumat. En koe tarpeelliseksi puida viikonvaihteen tilanteita sen tarkemmin, mutta ne ja niitä seuranneet keskustelut saivat pohtimaan hevosten hyvinvointia sekä siihen liittyvää viestintää.

    Vaikka raflaavat otsikot kuulostavat pahalta, on niissä myös totuuden siemen. Joskus raviurheilussa tapahtuu asioita, joita ei saisi tapahtua. Miten vedetään raja sen välille, mikä tuomitaan lajin sisällä ja mille ei vain mahtanut mitään? Entä kuinka viestimme yleisölle niistä tilanteista, jotka kaikessa epäonnisuudessaan pääsevät tapahtumaan?

    Evartin loppusuoran hiljentämiselle ei kerta kaikkiaan mahtanut mitään. Hevosen valmistautuminen kilpailuun oli jäänyt valmentaja Antti Ojanperän mukaan edeltäviä vuosia kevyemmäksi, mutta joka tapauksessa puhutaan kovakuntoisesta ja säännöllisesti kilpailleesta hevosesta. Kuninkuuskilpailu on fyysisesti todella vaativa suoritus siihen osallistuville hevosille, eikä vastaava tilanne ole millään muotoa mahdoton. Ikävän tapauksesta teki se, että hiljentäminen aiheutti todellisen vaaratilanteen ja vahinkoa toiselle osapuolelle.

    Joskus tulee tilanteita, jotka eivät kerta kaikkiaan ole hyväksyttäviä.

    Päätösmatkan ja sen myötä myös kuninkuuden vieneen Parvelan Retun voittajahaastattelu oli ensimmäinen esimerkki viestinnän mahdollisista ristiriidoista. Ohjastaja Hannu Torvinen toisteli loppusuoran tapahtumista keskustellessa sanaa sportti haastattelija Lauri Hyvösen toistellessa, että hevosen hyvinvointihan tässä on etusijalla. Molemmat olivat asian ytimessä, mutta keskustelu sai urheilun ja hevosen hyvinvoinnin kuulostamaan toistensa kanssa kilpailevilta tekijöiltä. Raviurheilu on sanan mukaisesti urheilua – mutta hevosen ehdoilla.

    Sportin maalailu hevosten keskinäiseksi iloitteluksi kärryt perässä ei mielestäni palvele lajia tai sen edustajia. Lajin urheilullisuutta on korostettava monestakin syystä. Urheilussa sattuu ja tapahtuu. Urheilussa myös panostetaan urheilijan fyysisiin valmiuksiin kilpailla vaaditulla tasolla niin kunnon kuin terveyden osalta. Mikäli kriminalisoimme itsekin oman urheilumme ja puolustelemme sitä loputtomasti, luomme mielikuvan siitä, että emme itsekään seiso tekojemme takana. Mielestäni voimme suomalaisina raviurheilijoina olla ylpeitä siitä, miten kilpailemme ja huolehdimme hevosistamme.

    Palataksemme voittajahaastatteluun, on tällaisen kokonaisuuden tiivistäminen muutamaan minuuttiin monituhatpäisen yleisön edessä haastavaa. Olisiko meillä enemmän keinoja taustoittaa lajin ydintä sitä seuraaville katsojille, jotta vastaavilta piinapenkkitilanteilta vältyttäisiin? Molemmat haastattelun osapuolet ovat raviurheilun viestinnän kärkimiehiä ja keskustelu olisi ollut täysi napakymppi ilman todennäköisesti täysin tahatonta vastakkainasettelun tuntua. Haastattelussa ei kielletty tai ohitettu tapahtunutta, korostettiin lajin urheilullisuutta ja tuotiin esiin se, että etusijalla on hevosen terveys.

    Urheiluhevosen hyvinvointi ja sen haasteet menevät niin ydinfysiikan tasolle, ettemme me lajin ammattilaisetkaan saa niistä aina selkoa.

    Joskus tulee tilanteita, jotka eivät kerta kaikkiaan ole hyväksyttäviä. Ne meidän tulee tuomita ääneen ja rangaistuksin. Ikäviä tapauksia ei tarvitse lietsoa julkisuuteen, mutta niitä ei tule myöskään piilotella. Ajotaparangaistusten kiristäminen on hyvä esimerkki siitä, että säännöin ja rangaistuksin voidaan todella siistiä lajia sekä hevosten etua että yleisön reaktioita ajatellen. Ajovitsaa itsessään ei lähdetty möyhentämään pahana asiana vaan tuotiin ilmi sen tarkoitus myös turvallisuutta edistävänä avuna. Tärkeintä näitä sääntöjä luodessa olisi oma-aloitteisuus eli se, ettei sääntöjä kiristettäisi vasta ikävien tapausten noustua julkisuuteen.

    Urheiluhevosen hyvinvointi ja sen haasteet menevät niin ydinfysiikan tasolle, ettemme me lajin ammattilaisetkaan saa niistä aina selkoa. On täysin mahdotonta alkaa perehdyttämään raviurheilua seuraavaa yleisöä yksityiskohtiin, joita ei aina edes useampien lääkäreiden armadalla saada täysin ratkottua. Mutta niiden ajoittainen esiin nostaminen ja avoin keskustelu toisivat totuudenmukaista mielikuvaa siitä, kuinka paljon hevosten hyvinvoinnin eteen nähdään vaivaa. On hyväksyttävä, että joka ikinen hetki hevonen ei sen käyttötarkoituksesta huolimatta voi hyvin. Tästä syystä on tärkeää kertoa myös siitä, mitä tehdään asioiden korjaamiseksi.

    Kirjoittaja on ylöjärveläinen ravivalmentaja.