Kyran klinikalla sielu puhdistui

Cathrine Laudrup-Dufourin ratsastus Prince Nassakilla oli Miia Lahtisen mukaan jotain sellaista, jota ei oikein asiatekstissä voi sanoin kuvailla. Kuva: Miia Lahtinen

Ratsastajille tämä vuosi on ollut vaikea. On tullut huonoa uutista toinen toisensa perään. Videoilla on kiskottu, on piiskattu ja on ratsastettu hevoselle epämukavassa asennossa.

Nettivihaajien vuosi taas on ollut juhlaa, jos niille nyt mikään koskaan on juhlaa.

Oman näkemykseni mukaan olympialaisissa ratsastettiin kauniimmin kuin ehkä koskaan, mutta silti kaikki siellä oli muka huonosti. Esimerkiksi hopeamitalisti Isabell Werth, 55, oli keveydessä kuin uudesti syntynyt. Silti nettiraati keskittyi siihen, että hän on aiempina vuosina ratsastanut liian tiukassa muodossa ja että hänen hevosensa on aiemmin ollut ikävällä tyypillä.

Jalostuskin on mennyt väärin: liian notkeita hevosia, niin että luut hädin tuskin pysyvät paikoillaan. Askellajit ovat epäpuhtaat. Jos hevonen on oikein hieno ja ilmassa, se on sirkusta.

Vielä viimeisenä vihanpurkauksena nostettiin kuvat voittajasta: katsokaa, miten rumasti muodostuneet lihakset tällä hevosella on, se on väärin ratsastettu, koska nykyaikaisessa kouluratsastuksessa kaikki on väärää ja pahaa.

Väkivaltaisen ratsastuksen osalta kohut olivat silti positiivinen asia. Jokainen pitkään mukana ollut tietää, että huonoja keinoja on käytetty ja yhä käytetään. Kyllähän hevosta voi opettaa menemään piaffia eli ravia paikalla piiskaamalla jaloille ja kiskomalla suusta, olen nähnyt. Osa oppii, osa ei opi, joku sulkeutuu, joku pitkän päälle sekoaa.

Itse ajattelen, että jos piaffia ei voi opettaa muulla tavalla, koko liikkeen voi jättää historiaan. Sehän on vain ravia, joka ei edes vie eteenpäin.

Positiivisesta asenteesta huolimatta kaiken tämän töhkän, mielipidevaikuttamisen ja vuosien painon jälkeen ainakin minulla jokin ääni sisällä alkoi kysyä, että mitä jos huipputason kouluratsastuksen täytyykin olla aina ainakin vähän väkivaltaista? Mitä jos muuta tietä mitaleille ei olekaan?

Siihen tunteeseen Kyra Kyrklundin ja Cathrine Laudrup-Dufourin klinikka viime sunnuntaina Helsingin Ruskeasuolla oli kuin kevyt kesäsade hellejakson jälkeen, kuin lämmin pyyhe olkapäille iltauinnin jälkeen.

Klinikalla näytettiin mitä tapahtuu, kun oikean tien valinnut maailman luokan valmentaja treenaa huippuratsastajaa, joka varmaankin oikeasti rakastaa hevosia.

Kaikkein hienointa on lopulta aina hevonen, ja Kyran klinikalla se oli Hagels Prince Nassak. Stella Hagelstamin ja hänen ratsuttajansa Victoria Aron kouluttama ratsu oli koko ajan valmiina toteuttamaan ratsastajan kaikki pyynnöt. Sen mielestä oli ihan ookoo olla siellä satojen silmäparien edessä tuijoteltavana. Sen oli todella helppoa tehdä kaikki asiat, kuten piaffit ja passagemainen ravi.

Mitä tehdään seuraavaksi, mitä saan näyttää? se vaikutti kysyvän ratsastajaltaan. Koska se on jalostettu ja opetettu sellaiseksi, innostuneeksi.

En tiedä, olisiko edes kaikkein pahanilkisin muka-hevosen-hyvinvointi-ihminen onnistunut raportoimaan siltä konfliktikäyttäytymistä.

Cathrine Laudrup-Dufourin ratsastus Prince Nassakilla oli jotain sellaista, jota ei oikein asiatekstissä voi sanoin kuvailla. Se oli niin kaunista ja innostavaa. Se ratsastus olisi pitänyt videoida ja lähettää yhtä aikaa kaikilla maailman televisio- ja somekanavilla ja sanoa, että tähän me pyrimme ja tähän meidän pitää pyrkiä, valmennuksessa, ratsastuksessa ja jalostuksessa.

Poetry in Motion sanoisi englantilainen, mutta siitäkin puuttuu se kahden olennon yhteinen juttu.

Pahoittelen liikaa tunnepitoisuutta, mutta se puolisen tuntia oli hienointa, mitä olen kouluratsastuksessa ikinä nähnyt.

Ja se oli synninpäästö koko kilparatsastuksen idealle.

Kirjoittaja on ratsastuskouluyrittäjä Kuhmoisista ja MT Hevosten avustaja.