Kirja-arvio: Hautajaiskengät kerii kainuulaissuvun tarinaa auki tissuttelun lomassa

Tommi Liimatan Hautajaiskengät on romaani ystävyydestä, juurien etsinnästä ja tissuttelusta.

Arno on helsinkiläinen, aviomies ja pienen lapsen isä, joka sinnittelee apurahoilla ja ikuisuusopiskelee yliopistossa, ehkä sosiologiaa, noin toista vuosikymmentä.

Arnon juuret ovat Kainuussa, ja siellä hän on viettänyt myös lapsuutensa kesät. Äiti ei ole kuitenkaan suvun asioista paljoa kertonut.

Niitä on udeltava Risto-enolta, työkyvyttömyyseläkkeelle jääneeltä rakennusmieheltä.

Ja se vaatii joka kerta viinapulloja, joita tyhjennellään juuri sopivaan tahtiin ja sopivalla häveliäisyydellä.

Oma elämä teettää välillä muutaman vuoden vierailutauon, mutta Arno hyppää pohjoisen junaan aina uudelleen. Suunnilleen Kuopion kohdalla alkaa kumisaapas-Suomi, jossa käytännöllisiä jalkineita ei enää tarvitse hävetä.

Aineiston keruu tutkimusta varten on vierailujen tekosyy, ystävyys Riston kanssa se oikea.

Miehiä yhdistää juopottelun ohella maailman vinksahtanut havainnointi vähän kuin ulkopuolisen tarkkailijan roolissa sekä kirjojen lukeminen. He ovat Riston sanoin "kaksi samanlaista hullua".

Arnolla on muun muassa mielenkiintoinen teoria siitä, miksi juuri enoista tulee juoppoja.

Romaani ei etene aikajärjestyksessä, vaan Liimatta aloittaa kirjansa läheltä loppua ja kerii vasta sen jälkeen Arnon ja Riston tarinaa auki. Arnon keskeneräisiä kirjoituksia sisältävä jakso tuntuu hieman irralliselta ja turhalta lisäykseltä.

Liimatta kuvaa hahmojensa rappiota lempeästi mutta kaunistelematta. Alkoholismi ei ole hohdokasta eikä ylevää, muttei se tee ihmisestä pahaa tai epäonnistunutta. Arnon hautajaispuheen sanoin: "Se oli hieno elämä."