Voisiko tästä äärimmäisissä oloissa selviytyvästä oliosta löytyä lähde ikuiseen elämään?

Suvi Auvinen intoutui kulkemaan karhukaisten jäljillä kansainvälisiin symposiumeihin, pieneläintarhoihin ja Japanin kuumien lähteiden äärelle. Seikkailusta ja pohdinnoista syntyi vetävä tarina.  Kuva: Jussi Karjalainen / Gummerus, Liisa Valonen, koonnut: Elias Piilola

Lukemisto|Kirjallisuus

2.8.202623:00

Arvio

Katja Lamminen

Karhukaiset. Mitä hyötyä niistä on? Monien suomalaisten luontosuhde tiivistyy Suvi Auviselle usein esitettyyn kysymykseen.

Määritteleekö toisen lajin hyödyn ihminen? Vai painaako puntarissa myös muu luonto ja karhukaisten lajikirjon rikkaus itsessään?

Nuo mikroskooppisen pienet, sympaattisen näköiset möllykät muodostavat kokonaisen oman pääjaksonsa. Aivan kuten selkäjänteiset, joihin ihmiset selkärankaisina kuuluvat.

Toimittaja, kirjailija Suvi Auvinen hullaantui kummallisista karhukaisista niin paljon, että kirjoitti niistä neljäsataa sivua kattavan tietokirjan.

Siitä käy hyvin ilmi, miksi ihmiset ovat niin kiinnostuneita tutkimaan karhukaisten saloja. Otukset kestävät äärimmäisiä oloja. Ne pystyvät horrostamaan kuivuudessa, merenpohjan hapettomuudessa sekä avaruuden tyhjiössä ja heräämään henkiin, kun olosuhteet ovat elolle suotuisammat.

Sitkeys on varmistanut karhukaisten olemassaolon jo pitkään ennen – ja kenties jälkeenkin – ihmisten.

Meidän lajiamme tietysti kiinnostaa, miten me voisimme pitkittää omaa elinikäämme ja sietokykyämme. Ihminen kun vaatii hyvin vakaat olosuhteet elääkseen.

Karhukaisia tutkimalla voimme löytää kenties uudenlaisia säilöntämenetelmiä ja lääkkeitä.

Luonnossa karhukaisilla on tärkeä roolinsa maaperän ja sammalikkojen ravintoketjujen osana ja ylläpitäjänä. Ne ovat sekä saaliseläimiä että petoja, jotka syövät muun muassa sukkulamatoja, bakteereita, leviä ja sieniä.

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin. 416 sivua. Gummerus.  Kuva: Jussi Karjalainen / Gummerus

Auvisen kirja on kirjoitettu hauskasti ja koukuttavasti sopivan leppoisalla otteella. Lukijalle kertyy kuin huomaamatta laaja tietämys karhukaisista.

Kuin varkain suurennuslasin alle joutuvat myös oma luontosuhde sekä suhtautuminen kuolevaisuuteen ja ylipäätään ihmislajin kuviteltuun ylivertaisuuteen. Tuhoammeko itsemme samalla, kun hävitämme muita lajeja kiihtyvällä tahdilla?

Yksi lempikohdistani on, kun Auvinen kertoo osallistumisestaan kansainväliseen karhukaissymposiumiin. Siellä huippututkijoille syntyi riita karhukaisten varpaista. Tietämystä mittailtiin vielä kahvitauollakin sitä varten varatussa auditoriossa.

Suomessakin uutisoitiin, kun kuuhun lähetettiin karhukaisia. Kirjasta selviää, mistä oikeasti oli kyse.