Ihmiset & kulttuuri

Tätä suomalaisempaa tuotetta on vaikea löytää: Villasukka on kulkenut ja muuntunut historiassa tarpeiden ja muotien mukaan

Neuleohjeet alkoivat yleistyä ennen sotia. Moni tottunut kutoja soveltaa kuvioita ja värejä sukan saajan mukaan. Uusin buumi ovat omistajansa harrastusten mukaan kuvioidut sukat.
Jaana Kankaanpää
Itse tehdyistä sukista välittyy välittäminen. Siksi ne ovat ajattomia suosittuja lahjoja.

Villasukilla on pysyvä sija suomalaisten elämässä. Niitä tarvitaan, kun ulkoillaan kylmänkosteassa ilmastossamme, ja ne vedetään mielellään jalkaan silloinkin, kun ollaan sisätiloissa.

”Neulominen on syvällä meidän kulttuurissa. Villasukat on suhteellisen helppo ja nopea tehdä. Toki kantapää on vähän vaikeampi”, kuvaa Helsingin yliopiston tutkija, kansatieteilijä Anna Rauhala.

Hän väitteli kaksi vuotta sitten neulomisen perinteistä.

Villasukan vankasta asemasta kertoo korona-ajan neulomisbuumi.

Koulussa aikanaan opittua mutta sitten unohtunutta sukanteon taitoa on ollut aikaa elvyttää. Neulomista opettelevat nuoret ovat etsineet verkosta kantapään teko-ohjeita.

Varhaisimmat Euroopassa neulotut sukat olivat silkistä valmistettuja ylellisyystuotteita. Pohjolassakin tietoja on 1500-luvulta, jolloin ylimystö käytti silkkisukkia.

Keskiajan Turkuun ajoittuvien arkeologisten kaivauslöydösten perusteella voidaan päätellä, että jo tuolloin osattiin neuloa”, Rauhala toteaa.

Taito kansanomaistui nykytiedon mukaan 1700-luvulla. Rauhala arvelee silti, että kotitarpeiksi oli neulottu villasta jo aiemmin.

Museoihin arkisia vaatteita päätyi vasta 1800-luvulla, kun ylioppilaat kokosivat eri puolilta maata esimerkkejä kansan tarpeistosta.

”Villa on ollut arjessa ilmastosta selviytymisen kannalta tärkein materiaali. Pellavaa on käytetty myös, mutta pellavasukat ovat olleet pyhäkäytössä”, Rauhala sanoo.

Villa pystyy imemään kosteutta 30 prosenttia omasta painostaan ilman, että se tuntuu kostealta. Se säilyttää lämmön ja hengittää.

Ritva Tuomi, Otava
Neuleohjeet alkoivat yleistyä 1930–40-luvuilla ja vanhoja malleja alettiin soveltaa uudella tavalla. Sibeliuksen sukkamalli löytyy Anna-Karoliina Tetrin kokoamista perinnesukkien ohjekirjoista.

Arkisukat olivat todennäköisesti yksivärisiä.

”Ei kellään ollut aikaa tehdä kirjoneulesukkia, kun perheet olivat suuria ja arjen töitä paljon eikä sähkövalojakaan ollut”, järkeilee perinteisiä kuviomalleja koonnut tietokirjailija Anna-Karoliina Tetri.

Vientikauppa lisäsi kulttuurien vaihtoa keskiajalta alkaen. Suomeen tuotiin Ruotsista ja Baltiasta tekstiilejä, joista saatiin vaikutteita myös neuleisiin.

Kuvioita siirtyi muun muassa huonekaluista ensin kirjontaan ja sitä kautta neuleisiin, Tetri kuvaa.

Kuviomalleista pystyy tunnistamaan edelleen, mistä päin ne ovat. ”Pohjanmaalla ne ovat erilaisia kuin täällä etelässä. Karjalassa on ortodoksisen perinteen ansiosta paljon värikkäitä kirjoneuleita.”

Varsinais-Suomessa taas on keskitytty enemmän kankaankudontaan, mitä Tetri pitää yhtenä mahdollisena selityksenä sille, ettei neulekuvioita ole ainakaan säilynyt yhtä paljon. "Vakka-Suomen alueella kirjoneulesukat eivät myöskään olleet olennainen osa hääperinnettä kuten esimerkiksi Karjalassa."

Kun sukkientekotaito alkoi meillä laajeta, taitavimmat käsityöläiset valmistivat niitä vientiin.

Jaana Kankaanpää
Sukankutominen on monelle myös hyvä syy olla hyödyllinen samalla, kun on rennosti jouten esimerkiksi television äärellä.

Sukkien neulominen on ollut joka naisen perustaito. Osaavimmat kädentaitajat olivat ennen haluttuja vaimoehdokkaita.

”Käsinetyyppejä oli jo historiassa monia erilaisia. Sukalla ei ollut samanlaisia kilpailijoita. Sukka on käynyt kumi- ja nahkasaappaisiin tai käytettäväksi pelkästään sisätiloissa, varsinkin jos on vetoa tai kylmät lattiat”, Anna Rauhala sanoo.

Kansalaistaito sukkien teko oli varsinkin sotien aikana. Kantapään kavennustaito oli avuksi myös, kun muotoiltiin kypärän alle sopivaa myssyä.

Neuleohjeet alkoivat yleistyä 1930–40-luvuilla. Silloin syntyi soveltamalla traditioita uutta neulomisen perinnettä. Näihin aikoihin Mary Olki alkoi koota museokokoelmiin pohjaavia kirjoneulemalleja kirjoiksi.

”Varhaisia museokokoelmia kartutettaessa haluttiin esittää omaa neulomisen perinnettä värikkäinä ja taidokkaina kuvioina. Se oli osa nuoren kansakunnan identiteetin luomista”, Rauhala summaa.

Kari Salonen
Sukkien kutominen oli sotien aikana suoranainen kansalaistaito. Kantapään kavennustaito oli avuksi myös, kun muotoiltiin kypärän alle sopivaa myssyä.

Kun vaatteiden teollinen tuotanto kasvoi, neulominen ei ole ollut enää välttämätöntä. Siitä tuli harrastus. Kokovillaista sukkaa arvostettiin silti ominaisuuksiensa puolesta parempana.

Vaikka kirjavavartiset monosukat yleistyivät jo 1950-luvulla, perinteinen harmaa saapassukka on säilyttänyt suosionsa. Helmi Wuorelman liikkeessä myyjänä aikanaan toiminut henkilö kertoi Anna Rauhalalle tutkimushaastattelun yhteydessä, että harmaalle saapassukkalangalle säilyi vankka ostajakuntansa senkin jälkeen, kun villalankojen värikartat yleistyivät.

”Sukkaa on kautta historian muokattu ajan henkeen sopivaksi.”

Nykyistä perinnettä ovat harrastuksista poimitut kuviot, joiden avulla sukka voidaan yksilöidä saajansa näköiseksi. On jääkiekkojoukkueiden tai olutmerkkien logoja ja eläinkuvioita.

Rauhala pitää tärkeänä, että kuvioiden lisäksi myös neulomisen tekniikkoja tallennettaisiin. ”Kavennustavatkin voisivat olla osa perinnettä.”

Ritva Tuomi / Otava
Kuviomalleista pystyy tunnistamaan edelleen, mistä päin ne ovat. Pohjanmaan rannikolla tai Karjalassa ne ovat erilaisia kuin etelässä. Kuvan sukat ovat pohjalaiset Pirttikylän sukat.

Kestävän kehityksen suosio on vienyt villasukkien teollistakin tuotantoa eteenpäin. Nyt trendinä on arvostaa erityisesti villaa jopa teknisten materiaalien ohi.

”Villasukka voi oikein hyvin. On huomattu, että aiemminkin pärjättiin ilman älyvaatteita”, Anna Rauhala toteaa.

Hän liittää samaan myönteiseen muotiin myös sen, että merino- ja sekoitevillan rinnalla on alettu kysyä kotimaista lampaanvillaa. On syntynyt sitä jalostavia kehräämöjä.

Anna-Karoliina Tetri nostaa listalle myös värjäyksen, jota synteettiset värit ovat hallinneet sotien jälkeen. ”Luonnonvärit tulevat nyt todella vahvoina myös teollisuudessa.”

Villasukka on siis elänyt mukana suomalaisen yhteiskunnan muutoksissa muuntuen itsekin. Sille on Rauhalan sanoin sekä selkeä tarve että pysyvät juuret perinteessä.

”Villasukkaan liittyy mielikuva rentoutumisesta jalat lämpimänä, mikä luo myös kotoista tunnelmaa. Kun sukka on itse tehty, siihen liittyy myös välittäminen.”

Sukka on käytännönläheinen lahja. Sukkia on lähetetty niin Amerikan siirtolaisille, rintamalle kuin ulkomaille muuttaneille läheisillekin.

Anna Rauhalan mukaan neulominen kertoo paljon suomalaisesta kulttuurista ylipäätään.

”Villasukka on neuleista se suosituin, jota viedään lahjoiksi myös ulkomaille. Ollaan suomalaisuuden ytimessä.”

Lue myös:

Neuloosista näyttää tulleen maailmanlaajuinen ilmiö – myös yhä useampi mies neuloo

Jaana Kankaanpää
Neuleohjeet alkoivat yleistyä ennen sotia. Moni tottunut kutoja soveltaa kuvioita ja värejä sukan saajan mukaan. "Sukkaa on kautta historian muokattu ajan henkeen sopivaksi", kuvaa tutkija Anna Rauhala.

Lue lisää

Älä heitä sipulinkuoria menemään! — näin värjäät lankoja bioroskilla

Neuloosista näyttää tulleen maailmanlaajuinen ilmiö – myös yhä useampi mies neuloo

Yle uutiset: Neulesuunnittelija saa ideat sukkamalleihin ympäröivästä luonnosta

Neuloen syntyy ainutlaatuinen Roosa nauha -tuote – kuvan voi jakaa Facebook-ryhmään