Uhriryyppy rungolle, karhunkallo oksalle - Pyhät puut kertovat yhä tarinaansa kirkon vainosta huolimatta

Karhunkallopuut ovat karhunpalvontaan liittyviä paikkoja. Karhunpeijaisten jälkeen otson kallo kuljetettiin puun luo juhlasaattueessa ja ripustettiin sen oksille. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Muutaman askeleen päässä Salon Muurlan keltavalkeaa puukirkkoa ympäröivästä aidasta seisoo ylväässä yksinäisyydessään aavemainen petäjä – Kellomänty.

Kelottunut uhrimänty sai nimensä jo 1700-luvulla, kun tornittoman hirsikirkon pihamaalta puuttui vielä kellotapuli. Muistitiedot kertovat, että kirkon valmistumisesta aina tapulin valmistumiseen asti kirkonkelloja soitettiin tästä männyssä.

Vainajien palvonnasta ja uhripuuhistoriasta saattavat kummuta myös perinteet, joiden mukaan hautajaissaatot kirkkomaalle alkoivat pitkään männyn juurelta.

Elinvoima pienellä kummulla kasvavasta männystä on hiipunut jo aikoja sitten. Jäljellä on vain ikiaikaisen uhripuun luuranko – ranka, joka sinnittelee pahasti lahonneen rungon varassa. Montaakaan myrskyä tai lumitaakkaa puu ei enää tule kestämään. Lopulta Kellomännyn kohtalo on sama kuin muidenkin puuvanhusten.

Kevään 2020 aikana on hyvästelty ainakin kaksi vanhaa uhripuuta, kun Kokemäen Kuurolan sekä Liperin Puromäen vanhat uhrimännyt luhistuivat vuosisatoja kestäneen matkansa päätteeksi lahonneina tantereeseen.

Vaikka vanhat tavat ja perinteet uhkaavat painua unholaan, ovat uhriryypyt valuneet molempien kaatuneiden puuvanhusten kuolleilla rungoilla, ikiaikaisten tapojen kunniaksi.

Kun otetaan huomioon kirkon muinainen suhtautuminen kansanuskon pyhiin paikkoihin ja palvospuihin, Kellomännyn sijainti ja sen säilyminen näihin päiviin asti ovat tietynlainen ihme.

On mahdotonta arvioida, paljonko pyhiä puita ja lehtoja on kirkon järjestämien tuhoamisten myötä menetetty. Kirkko hyökkäsi vanhoja tapoja vastaan hyvin aggressiivisesti 1600–1700-luvuilla, minkä seurauksena tuhottiin järjestelmällisesti valtavat määrät puita ja muita pyhiä luonnonpaikkoja.

Eri puolella Suomea värvättiin väkeä hakkaamaan ja polttamaan talojen luona ja pelloilla kasvavat, uhripuiksi epäillyt puut, pyhät puut ja uhrilehdot.

Moni paikka kuitenkin selvisi ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoihin tallennettujen kertomusten mukaan tiedetään, että pyhillä paikoilla on uhrattu vielä 1940–50-luvulla. 1900-luvun alkupuolella kallopuissa roikkuvat karhunkallot olivat vielä osa elävää kulttuuria.

Muurlan ikivanha Kellomänty on elinkaarensa loppuvaiheessa. Sen kaatuminen on vain ajan kysymys. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Suomalaisessa kulttuurissa uhripuu ei ole harvinaisuus, päinvastoin: karhunkallohonkia, talojen pitämyspuita, karsikkopuita ja muita pyhiä puita on aikanaan ollut jokaisessa kunnassa, lähes joka talolla ja suvulla sekä yksittäisillä ihmisillä.

Kummipuu, nimikkopuu, syntymäpuu ja suojeluspuu olivat tietylle henkilölle omistettuja puita. Sellainen valittiin tai istutettiin esimerkiksi lapsen syntyessä. Tällaiset puut sijaitsivat kotitalon pihassa tai pihapiirissä.

Uskomuksen mukaan nimikkopuun kaataminen tai kuolema merkitsi, että sen omistaja muuttaa pois paikkakunnalta tai pahimmassa tapauksessa kuolee.

Talon ja suvun yhteisiä pyhiä puita on kutsuttu esimerkiksi tontti-, kartano-, elätti-, koti-, kylä-, pitämys-, palvelus-, haltia-, hiisi- ja suojeluspuiksi.

Itse puuta ei kuitenkaan palvottu, vaan siinä asuvaa haltiaa. Puissa uskottiin olevan ”väkeä”, jonka kanssa kauppaa käyden on voitu parantaa omaa onnea ja menestystä. Vanhoissa loitsurunoissa puiden väkeä tai haltiaa puhutellaan nimillä Hongatar, Katajatar, Pihlajatar ja Tuometar.

Vanha kansa ei siis ollut puulajin suhteen kovin valikoivaa, vaan uhripuuksi ovat käyneet kaikki puulajit. Uhripuun valinnassa merkittävämpää onkin ollut puun sijainti ja kasvuympäristö.

Taivalkosken Antinkuusi on karsikkopuu, sen kaiverrukset muistuttavat paikalla kuolleesta savottamies Antti Törröstä. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Uhripuiden juurelle oli tapana tuoda uhreina osa ensimmäisestä sadosta tai osa metsämiehen saaliista. Kerrotaan, että esimerkiksi Parikkalan Uukuniemen pyhälle kuuselle vietiin juustomaidon ensipisarat karjan sairastellessa, jotta karjaonni paranisi.

Uhripuusta saatiin lääkettä raaputtamalla sen kuorta tai siinä kasvavaa jäkälää, joista valmistettiin hauteita, voiteita, juomia tai niitä syötiin ­sellaisenaan.

Hämeenkyrön Timinmännyllä toimittiin niin, että puusta veistetyllä tikulla kaiveltiin kipeää hammasta, kunnes ien rupesi vuotamaan verta, lopulta tikku lyötiin syvälle puun kylkeen ja särky lakkasi.

Kipeää paikkaa voitiin myös hieroa vasten puun kaarnaa ja puusta veistettyjä lastuja käyttää tietäjien loitsuaineina. Omat käyttötarkoituksensa on ollut myös tapionpöytäpuilla, tuulenpesillä ja pahkoilla.

Karhunkallopuut liittyivät karhunkaatorituaaleihin. Karhun kaato ja peijaiset olivat suuri ja moniosainen juhla, jonka päätteeksi karhun kallo kuljetettiin juhlasaatteessa tarkkaan valitun kallopetäjän luo, jossa kallo ripustettiin puuhun, katse kohti itää.

Karhunkallopuita löytyy Suomesta yhä muutamia kymmeniä. Eräänlaisen turistikohteen statuksen saaneita kallopuita edustavat esimerkiksi Kinnulan Pyhäpuu, Saarijärven Häkkilän Karhupetäjä sekä Hämeenkyrön Timin mänty.

Karsikkopuut liittyvät vainajien palvontaan. Karsikkoa tehdessä puun kylkeen lyötiin paljas kohta eli pilkka, johon kaiverretaan henkilön nimikirjaimet, kuolinvuosi sekä mahdollisesti muita merkkejä.

Karsikko voi olla yksittäinen puu, kuten esimerkiksi Suomussalmen Papinpetäjä ja Taivalkosken Antinkuusi tai kokonainen metsikkö, kuten maamme parhaiten säilynyt karsikkometsä Saarijärven Pyhänkankaalla, jossa merkintöjä on muistitietojen mukaan löytynyt yli sadasta puusta.

Majesteetillinen Keisarinmänty on Suomen suurin mänty. Puun juurella ovat piipahtaneet useat merkkihenkilöt presidentti Kekkosesta Ruotsin kuninkaisiin ja Venäjän keisareihin. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Puut voivat olla merkityksellisiä myös monella muulla tavalla. Ne voivat erityisen suuria, poikkeuksellisen tai erikoisen muotoisia, niissä voi olla merkittävän kokoisia pahkoja tai mukuria tai ne voivat olla sijainniltaan erityisiä tai niihin voi liittyä muuta merkittävää historiaa.

Kiehtovan menneisyyden omaa esimerkiksi Suomen paksuin mänty, Hämeenlinna Keisarinmänty, joka on aikain saatossa tunnettu myös nimillä Kuninkaanmänty ja Rakuunanmänty.

Puun iäksi on arvioitu yli 400 vuotta, joten kaikenlaista maailman menoa tämä keskellä ikiaikaista kulttuurimaisemaa seisova puuvanhus onkin saanut todistaa.

Muistitietojen mukaan puuta alettiin kutsua Kuninkaanmännyksi 1700–1800-lukujen vaihteessa, kun Ruotsin kuninkaat Kustaa III ja Kustaa IV Aadolf ruokailivat puun varjossa. Rakuunanmännyksi puuta kutsuttiin Suomen sodan aikaan vuonna 1808.

Kerrotaan presidentti Kekkosenkin puulla vierailleen, mutta tämä visiitti ei nimistöön enää tallentunut.

Nykyisen nimensä Keisarinmänty puu sai 1800-luvulla, kun Venäjän keisarit Aleksanteri I ja Aleksanteri II ruokailivat sen juurella.

Piknik-paikaksi tämä maahan kurottavien männynoksien muovaama havukupoli sopiikin täydellisesti. Oksiston alle jäävä tila on kuin luonnon rakentama huvimaja, jonne ei auringon pistävät säteet, tuuli eikä kevyt kesä sade yllä.

Mahtimännyn katveessa on kirjaimellisesti luonnon helmassa. Suojaavan havuverhon takana voi rohkeasti levittää kätensä, antaa petäjälle pitkän halauksen ja tuntea puun ikiaikaisen ja eheyttävän voiman.

Lue myös:

Karhunkallopuu, uhripetäjä, seitapuu – tunnetko nämä pyhät ja erikoiset puut?