Suomi oli kymmenien vuosien ajan omavarainen tiehöylävalmistaja – markkinoita hallitsivat Lokomo ja Vammas

Lokomon tuhannes tiehöylä valmistui marraskuussa 1965. Ajankohtaan liittyi merkittävä muutos, sillä tuohon asti tiehöylien ja kaivinkoneiden tuontia oli rajoitettu kotimaisen valmistuksen suojelemiseksi. Säännöstelyn vapautus toi myös ulkomaiset tiehöylävalmistajat Suomen markkinoille. Kuva: Valmistaja

Maailman ensimmäiset moottoritiehöylät valmistuivat USA:ssa 1920-luvun alkupuolella. Suomi oli kehityksessä varhain liikkeellä, sillä maassamme tiehöylien valmistus alkoi 1920-luvun puolivälin tienoilla. Omaa tiehöylävalmistuksen aloitti kolme suomalaista konepajaa lähes samanaikaisesti. Vaasassa Onkilahden Konepaja aloitti tiehöylien valmistuksen vuosikymmenen puolivälissä. Tamperelaisen Lokomon sisäiseen käyttöön tekemässä tiehöylämallien luettelossa on merkitty ensimmäisen mallin aloitusvuodeksi 1923, mutta varmuudella sen oma höylämalli oli valmiina viimeistään vuonna 1928. Helsinkiläisen Ahjon Konepajan ensimmäinen tiehöylä valmistui vuonna 1928.

Lue myös: Ensimmäiset tiehöylät olivat hevosvetoisia laitteita – traktoripohjaiset moottorihöylät tulivat saataville 1920-luvulla

Kaikki kotimaisien merkkien tiehöylät perustuivat melko suoraan ulkomaisiin esikuviin, ja voimanlähteenä niissä käytettiin Fordson-traktorin tekniikkaa. Rakenteellisesti omintakeisin oli Lokomo, joka käytti omissa höylissään kahdesta suorasta teräsprofiilista muodostuvaa runkoa, kun yleisempi ratkaisu oli käyrärunkoinen rakenne, jossa keskeltä ylemmäs kaartuvilla runkopalkeilla tehtiin tilaa terälaitteelle.

Kaikki valmistajat joutuivat lopettamaan höylävalmistuksen talvisodan syttyessä. Sota aiheutti kaikkiaan 10 vuotta kestäneen katkon, sillä sodan päätyttyä ei vielä muutamaan vuoteen ollut mahdollisuutta hankkia ulkomailta höylien valmistuksessa välttämättömiä valssattuja terästuotteita, moottoreita tai laakereita.

Suomen taloustilanne vähitellen parantuessa vuonna 1950 kyettiin tiukkoja tuontirajoituksia höllentämään joidenkin teollisuuden käyttämien valmisteiden osalta. Tämä avasi mahdollisuuden tuoda maahan konevalmistuksessa tarvittavia osia ja raaka-aineita, mutta kokonaisten valmiiden koneiden tuontiin ei vähiä valuuttavaroja haluttu antaa. Tämä kuitenkin avasi tien kotimaiselle konevalmistukselle.

Lokomo oli jo ennakoivasti tutkinut markkinoilla olleita tiehöyliä ja pyrkinyt valikoimaan niistä täkäläisiin olosuhteisiin parhaiten soveltuvia ratkaisuja. Höylän tuli muun muassa kestää roudan ja kivisen maaperän aiheuttamia rasituksia, minkä johdosta runkoon ja akseleihin kiinnitettiin erityistä huomiota. Lokomolla päädyttiin valitsemaan kaksipalkkisen teräsprofiilirungon sijasta valettu yksipalkkirunko eräiden suurten amerikkalaisten valmistajien tapaan. Tämä tarjosi kaksi etua: tuotteeseen ei tarvittaisi tuontisäännöstelyn alaisia valssattuja teräsprofiileita, sillä Lokomon valimo pystyi tekemään suuriakin yhtenäisiä valukappaleita ja valuteräsrunko oli mahdollista saada erittäin kestäväksi.

Parhaiden ulkomaisten esikuvien mukaisesti Lokomo päätti tehdä höylistään tandemvetoisia. Tuote nimettiin Teräskarhuksi. Modernit Teräskarhut olivat ensimmäiset yksipalkkiset tandemvetoiset tiehöylät Euroopassa. Teräskarhuja valmistettiin alkuvaiheessa kahta kokoluokkaa. Pienempi malli, Teräskarhu 9, painoi mallinumeron mukaisesti yhdeksän tonnia ja suurempi malli oli 12-tonninen. Molemmat mallit olivat tuotannossa vuoteen 1957 saakka.

Suomen tieverkkoa nykyaikaistettiin 1950-luvulla voimakkaasti. Tästä seurasi tarve saada entistä tehokkaampia ja myös suurempia tiehöyliä teiden rakentamista ja kunnossapitoa varten. Teräskarhu olivat kumpikin jäämässä nopeasti vanhanaikaisiksi, jolloin Lokomolla alettiin suunnittelemaan paranneltuja koneita. Tuloksena oli suuri määrä uusia malleja vuodesta 1955 alkaen. Monia näistä tehtiin vain kahden tai kolmen vuoden ajan ja ne korvattiin jälleen hieman paremmalla tai paremmin kysyntään sopivalla uudella versiolla. Lopputuloksena oli sekava valikoima usein lähes samankokoisia höylämalleja.

Lokomo AH 145 oli valmistajansa täysosuma. Sarjan ensimmäinen kone valmistui 1960. Se vastasi sekä tielaitoksen että suurempien kaupunkien tarpeita, mikä takasi Lokomolle tilauksia koko vuosikymmenen. AH 145 oli täysin mekaaninen kone: koneessa oli kuiva yksilevykytkin ja kuusi eteen ja kaksi taakse -jaollinen vaihteisto, kaikki terän liikkeet saatiin aikaan mekaanisilla hammasvaihteilla. Mallin myynti jatkui vuoteen 1971 saakka.

Vuodesta 1965 alkaen Lokomolla ryhdyttiin suunnittelemaan hydrauliikkaa hyödyntäviä uusia konemalleja. AH 160 oli ensimmäinen Lokomon valmistama hydraulisesti hallittava tiehöylä. Mallia päivitettiin hyvin pian tuomalla markkinoille momentinmuuntimella ja hydraulisesti hallittavalla planeettavaihteistolla varustettu Power Shift -malliversio, jonka tunnisti tyyppinumeron perään lisätyistä PS-kirjaimista. Pienempää 11 tonnin kokoluokkaa tuli vuonna 1969 edustamaan AH 122, josta tuli Power Shift -versio isomman mallin tapaan. Seuraava suurempi malliuudistus tehtiin vuonna 1975, jolloin uusiksi malleiksi tulivat 16,5 tonnia painava AH 172 ja 12,3 tonnia painava AH 132.

Sodan päätyttyä oli tullut eteen tilanne, jossa puolustusvoimien sodan aikana perustettujen korjaamoiden roolia rauhan oloissa oli pakko pohtia. Santahaminan varuskunta-alueella sijainneessa korjaamossa päätettiin aloittaa jälleenrakennuksessa sekä metsä- ja maataloudessa tarvittavien kevyiden moottorityökoneiden valmistus. Päätuotteiksi valittiin traktoripohjainen kaivukone ja moottoritiehöylä, joista jälkimmäistä valmistettiin ruotsalaiselta Junelta hankitulla lisenssillä. JM-52-mallisten höylien valmistus alkoi vuonna 1951 ja jatkui vuoteen 1957 asti. Silloin tehdas paloi niin pahoin, että kaikki valmistus siellä päätettiin lopettaa.

Tuotanto siirrettiin Vammalaan, jossa tiehöylien tuotanto alkoi pian Santahaminan tulipalon jälkeen traktoriperustaisella kaksiakselisella June JU-8 -mallilla. Sitä tehtiin kahden vuoden aikana 10 kappaletta. Seuraava malli oli hieman raskaampi JU-12. Niitä valmistui 20 kappaletta vuoteen 1961 mennessä. Ensimmäinen kolmiakselinen tandemvetoinen höylä oli June JU-14. Niitä tehtiin lähes 50 kappaletta vuodesta 1961 vuoteen 1965 asti.

Vuonna 1965 esitelty Vammas JU-14 HD oli Vammaskosken tehtaan oman kehittelyn tulos. Tärkein uudistus oli momentinmuuntimella varustetun Allison Torqmatic CRT-vaihteiston käyttöönotto. Vammas JU-14 HD -höyliä valmistui 10 vuoden aikana Lokomoon verrattuna suhteellisen vähäinen määrä, vuoteen 1974 mennessä 75 kappaletta.

Selvästi edeltäjäänsä suositumpi oli teknisesti oleellisesti erilainen RG-14, jonka valmistus alkoi 1970-luvun puolivälissä. Koneesta muodostui Vammakselle pitkäaikainen syömähammas, jota valmistettiin parisataa kappaletta seuraavien kymmenen vuoden aikana parhaimmillaan 25 koneen vuosivauhdilla.

Lue Koneviestin nettisivuilta, miten Valmmas sai tiehöylämarkkinoiden monopoliasemana, ja miten Veekmas on jatkanut suomalaisvalistajien perinteitä!

Tämä artikkeli pohjautuu toimittaja Raimo Kandolinin tekemiin muistiinpanoihin ja haastatteluihin.

Sinua saattaa kiinnostaa myös seuraavat artikkelit:

Lähes 40-vuotias traktoripohjainen Vammas RG 6V -tiehöylä asfaltoinnin pohjatöissä – "Aina on pohjat kelvanneet, kun on tasaista pintaa tehty"

Lokomon alku maansiirtokoneiden valmistuksessa oli hidas ja hankala – yrityksen valmistamista nostureista tuli maailmankuuluja

Veekmas valmistaa tiehöyliä ainoana Suomessa – tienhoidon kuninkaista on tullut harvinainen näky