Rakkaudesta romuihin
Suomen ensimmäisessä autohajottamomuseossa riittää vanhojen autojen ystäville taivasteltavaa.
Kälviäläisen Matti Toivosen pihapiirissä sijaitseva hajottamomuseo on nostalginen aikamatka autoilukulttuurin menneisyyteen. Autonromuja on lähes silmän kantamattomiin, purkamohallissa on valtavasti varaosia ja rakennuksen ulkoseinällä yksi Suomen suurimmista rekisterikilpikokoelmista.
"Miesporukat viihtyvät täällä niin hyvin, etteivät meinaa malttaa lähteä ja osa haluaa palata uudestaan", Matti Toivonen sanoo.
Toivonen, 86, piti vuosina 1965-1989 kotitalonsa tontilla Keski-Pohjanmaan suurinta autopurkamoa. Hän jätti työn ohessa sivuun vanhimpia ja harvinaisimpia ajoneuvoja, koska museomiehenä hän ei raaskinut laittaa niitä prässiin.
Kun hajottamotoiminta päättyi, alueelle jäi makaamaan noin 300 täydellistä tai osaksi purettua autoa.
Taivasalle jäänyt pirssikokoelma ei miellyttänyt viranomaisia. Ympäristökeskus vaati, että autot pitää prässätä ja koko alue tyhjentää.
“Vuosituhannen alussa ympäristökeskuksen miehet tulivat ja kertoivat, kuinka maa pilaantuu autojen takia. Kuuntelin rauhallisena ja kysyin lopulta, että voisiko kokoelman saada museoitua. He kehottivat hakemaan lupaa”, kertoo Toivonen.
Toivonen sai museoluvat melko helposti. Ehtona oli, että autot on nostettava ylös ja laitettava riveihin.
Suomen ensimmäinen hajottamomuseo avattiin vuonna 2006. Kohde on avoinna ryhmille tilauksesta. Kaukaisimmat vierailijat ovat tulleet Saksasta ja Itävallasta.
Toivonen on automies henkeen ja vereen. Hän kuskasi jo 1950-luvulla käytettyjä kuorma-autoja ja autonosia pääkaupunkiseudulta Pohjanmaalle.
Vuonna 1965 hän rakensi vaimonsa kanssa omakotitalon syrjäiselle tontille Kälviälle. Samana vuonna pihapiiriin ilmestyivät ensimmäiset autonromut.
“Ensimmäinen purkuauto oli kanttikoppa Ford. Toin sen traktorilla kannokkoja väistellen, koska tällä paikalla kasvoi metsää. Pian autoja alkoi kertyä lisää. Edesmennyt vaimoni ei alkuun pitänyt siitä, mutta hänen asenteensa muuttui, kun hän huomasi, että romuautoista tuli leipää”, Toivonen naurahtaa.
Toivosen autopurkamo oli aikanaan Keski-Pohjanmaan suurin ja se työllisti parhaimmillaan neljä henkilöä. 60- ja 70-luvuilla varaosaosien saatavuus oli heikkoa, joten purkamoille riitti kysyntää.
Puhelin soi iltamyöhälle ja asiakkaat kävivät viikonloppuisinkin kyselemässä osia.
Hajottamomuseon konttori on samannäköinen kuin 1980-luvulla. Kahviautomaatti, kassakone, kalenterit ja muut esineet ovat yhä paikallaan.
Toivosen mukaan purkamotouhu oli sosiaalista. Asiakkaat istuivat usein tuntikaupalla konttorin nahkasohvalla jauhamassa juttujaan. Tupakki paloi ja juttu lensi.
“Kun asiakas tuli kysymään esimerkiksi vaihdelaatikkoa tai laturia, kysyin radiopuhelimella kentältä, että löytyykö sellaista siihen ja siihen vehkeeseen.”
Toivosen mukaan purkamotyöstä tekivät raskasta asiakkaiden jatkuva tinkiminen ja talven tuomat haasteet.
“Ei nykyajan kännykkämiehistä olisi siihen hommaan. Talvipakkasella ryömittiin lumihangessa auton alle ruuvaamaan starttimoottoria paljain käsin. Suurin haaste oli manuaalisten työkalujen käyttäminen, kun taas nykypäivän akkukoneilla osien irrottaminen sujuu kätevästi pikkulentävällä.”
Toivonen tuntee autonsa läpikotaisin ja omistaa niihin tarvittavat asiakirjat. Kokoelmassa on harvinaisuuksia, kuten K170-mallin Mercedes, V4 Taunus ja Volkswagen K70, jota hän pitää yhtenä huonoimmista autoista.
“Siitä hajosi jatkuvasti osia, mutta kyllä itäsaksalaiset autot olivat vielä hankalampia”, Toivonen tuumaa.
Vuoden 1953 Skoda on hänelle erityisen rakas; hän hankki sen avioiduttuaan vuonna 1959.
“Vaikka Skodassa ei ollut lämmityslaitetta, ajoimme vaimon talvella ympäri Suomea. Viltit olivat polvilla ja hieroimme suolapussia tuulilasiin, ettei se jäätynyt umpeen. Ehkä siinä tuore avioliittokin lämmitti.”
Purkamoala muuttui 1980-luvulla varaosaliikkeiden yleistyessä ja myös Toivosen yrityksen asiakasmäärä hiipui. Hän pani lapun luukulle 1.1. 1989.
Hajottamomuseon tulevaisuus on turvattu, sillä tyttären pojat ovat luvanneet jatkaa museonpitoa. Autoinnostus kulkee vahvana suvussa.
“Kaikki kolme tytärtäni oppivat ajotaidon noin kymmenen vanhana purkamolle tulleilla romuautoilla. He kysyivät aina, että onko tuotu sellaisia autoja, joissa on vielä bensaa. Jos oli, niin he ajoivat niistä tankit tyhjiksi läheisillä metsäteillä”, Toivonen muistelee.
- Osaston luetuimmat
