Moni säilyttää vanhaa roinaa kaapeissa eikä luovu siitä pakonkaan edessä
Säilytämme tavaraa muistojen ja tunnearvon vuoksi aivan turhaan, kirjoittaa Janica Pörhönen kolumnissaan.
Käytetyillä tavaroilla on tunnearvoa, ja ne voi saada myytyä joskus hyvään hintaan. Kuvituskuva. Kuva: Jaana KankaanpääMuutin viime viikolla uuteen asuntoon. Valkovuokot olivat jo nousseet maasta kuin joutsenet siivilleen. Autoissa tuoksuivat kesärenkaat, mustarastas kujersi yöhön asti.
Olin täynnä intoa ja odotuksia uudesta alusta. Meillä on aina ihmeellinen tapa elää odotuksessa, että elämä muuttuu jollain tavalla paremmaksi, kun saamme jotain uutta. Oikeasti kannamme uuteen elämänvaiheeseen aina osan menneisyyttämme.
Yllätyin siitä, miten raskasta muutto oli fyysisesti. Selkäni kipeytyi kantamisesta niin, että jouduin yhtenä iltana turvautumaan särkylääkkeeseen. Yöt nukuin katkonaista unta, koska päässä vilisi tuhat asiaa: mihin laatikkoon pakkasin mittanauhan, miten ehdin siivota vanhan asunnon, missä välissä ehdin hakea rautakaupasta nauloja.
Muuton yhteydessä päätin luopua vanhoista tavaroista ja kuluneista huonekaluista.
Kaappimme täyttyvät vuosikymmenten varrella sellaisesta roinasta, jota emme koskaan tarvitse. On paljon papereita, joiden säilyttämistä perustelemme lauseella ”jos tätä tietoa kuitenkin joskus tarvitaan”. On lapsuuden vaatteita ja pehmoleluja, joita säästetään siitä syystä, ”jos seuraava sukupolvi haluaa niitä joskus tutkia”.
Todellisuudessa lapsia ja lapsenlapsia kiinnostavat enemmän valokuvat ja päiväkirjat kuin tavararöykkiö varastossa. Kuolinpesän purkaminen on yksi raskaimpia kokemuksia jälkipolvelle.
Säilytämme tavaraa muistojen ja tunnearvon vuoksi – aivan turhaan. Se kaikki on vain maallista roinaa, joka jää tänne, kun meistä aika jättää.
Parasta on laittaa hyvä kiertämään. On paljon tahoja, jotka vastaanottavat ilmaiseksi käytettyä tavaraa. Itse lahjoitan mielelläni kristillisille kirpputoreille, kuten Fidalle.
Maallinen roina jää tänne, kun meistä aika jättää.
Päätin itse luopua vanhasta sohvapöydästä ja antaa sen ilmaiseksi. Olisin voinut saada siitä rahaakin, mutta halusin antaa sen jollekin sitä tarvitsevalle.
Sohvapöytää saapui noutamaan nuori mies. Pahoittelin hänelle maalinlohkeamia pöydässä. Mies sanoi, etteivät ne haittaa ollenkaan.
”Olen työtön. Minulla ei ole sohvapöytää eikä olisi rahaa uuteen. Tämä on oikein hyvä pöytä”, mies kehui.
Hän laittoi ison sohvapöydän polkupyöränsä kyytiin ja lähti kaatosateessa polkemaan kotiinsa.
Liikutuin näystä. Sain niin hyvän mielen antamisesta.
Eriarvoisuus ei tee hyvää tälle yhteiskunnalle, eikä sitä paranna ainakaan hallituksen leikkaukset sosiaaliturvaan. Monella onkin muutto edessä, kun tuet pienenevät.
Se ei ole oikein, sillä koti on aina rakas.
Kirjoitan tätä tekstiä edelleen pahvilaatikkojen täyttämästä olohuoneesta. Olen saanut jälleen nukuttua, selkä on jo parantunut ja ikkunasta näkyy vihreään pukeutunut puu. Tänäänkin syömme einesruokaa, ja se sopii tähän elämäntilanteeseen.
Uskon, että päivä kerrallaan saan uutta kotia järjestykseen. Mutta vain luopumalla jostain vanhasta.
Kirjoittaja on MT:n toimittaja ja teologian maisteri.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
