Onko reilua, että hiljaisuudesta pitää maksaa ylimääräistä?

Hiljaisuus on äänistä täyttyvässä maailmassa yhä harvinaisempaa luksusta. Kuva: Mia Palokallio

Koti|Ihmissuhteet

19.6.202620:30

Kolumni

Heli Laaksonen

Kun mikään muu ei auttanut, opettaja haki luokan ilmoitustaululta nuppineulan ja määräsi: Täällä pitää olla niin hiljaista, että kuulee, kun nuppineula putoaa!

Se oli meistä ekaluokkalaisista kiinnostavaa. Kuka kuulisi ensimmäisenä? Opettaja piti nuppineulaa ovelan näköisenä selkänsä takana ja odotti, kun rauha laskeutui.

Hän pitkitti pudottamista, lepuutti korviaan ja nautti. Me oppilaat emme voineet hiiskahtaakaan, ettemme olisi pilanneet hauskaa kisaa. Hiljaisuus kuulosti melkein ääneltä.

Kun nuppineula helähti vienosti lattiaan, alkoi ennen kuulumaton kapeli: Nyt! Nyyyt! Mää kuulin! Opettaja-opettaja, mää kuulin! Mää ekana! Määpä!

Ehkä opettaja laski, että pienikin hiljainen hetki korvaa syntyvän mekkalan. Jos vaikka minuutin saisi huilata kaikelta hälyltä, rymyltä, äläkältä, meteliltä. (Asian tärkeyttä kuvaa jo synonyymien määrä!)

Nykyään käyn kouluissa harvakseltaan, ja niiden äänimaailma pääsee aina yllättämään. Ihailen ja ihmettelen heitä, kenelle ne ovat jatkuvana työympäristönä.

Ne taivaaseen asti korkeat, kaikuisat yhteisaulat, käytävien kakofoniat, ruokaloiden yhteishuudot. Vanhan ajan tapa, että syödessä pitää olla hiljaa, alkaa vaikuttaa virkistävältä idealta.

Tilan äänisuunnitteluun ei välttämättä tarvittaisi silmittömiä rahasummia eikä yliopistokoulutusta. Tavallinen arkiymmärrys vie pitkälle. Verhot, tyynyt, ryijyt, välisermit ja matot pehmentävät, akustiikkalevyjä saa tavallisesta rautakaupasta.

Visuaalisuus menee usein kahviloissa ja lounaspaikoissa äänellisen viihtyvyyden ohitse. Kun tilan valtaavat suuret ikkunapinnat, lasipöydät, kivilattiat ja metallijalkaistuimet, tuolin siirtäminen on kuin täryjyrällä ajaisi.

Lusikoiden kilahdukset kimpoilevat kovilta pinnoilta. Naapuripöydän jutut kiirivät korvan juuren, niiden ylitse täytyy huutaa omat asiansa – häly ottaa lisää kierroksia. Milloin kahvikoneet alkoivat kuulostaa betoniporilta? Käännyn paikasta jo ovelta.

Äänten sietokyky ei ole kaikilla sama. Yhden helinä on toisen möykkä. Voisi luulla, että suven kuuluttajan, kansallislintu laulujoutsenen ääni olisi kaikille rakas – mutta niin vain kuulin kylänmiehen kiroavan sitä ärsyttävää trööttäämistä.

Joistakin meteli on kotoisaa ja turvallista – onpahan elämää ympärillä! Jotkut tuntevat hälyssä koko kehossaan uupumusta.

Toiset pystyvät sulkemaan korvansa liikaääniltä ja keskittymään vaivatta niihin, jotka koskevat itseä: vierustoverin jutteluun, oman puhelimen viestiplimpahdukseen, radion kaiuttimista kantautuvaan lempibiisiin: Hyvä päivä olla minä, ai että!

Itse kuulen kaikki äänet päällekkäin, ja oleellisen poimiminen vaatii ponnistelua.

(Lohdutukseksi olemme saaneet siskoni kanssa erityisominaisuuden sulkea nenä hajuilta. Mikähän hylje on ollut esi-isänämme, kun pystymme torppaamaan ajatuksen voimalla lemujen vahvimman kärjen jo nenän päähän? Roskisten, hikikainaloiden, vessojen lemahdukset voi vain ohittaa.)

Korvani erottelukyky ei ole erityisen terävä, eivätkä vuodet yleensä paranna kuuloaistia (jos joku ei ol sattunu huamama!). Kuullun ymmärtäminenkin on niin ja näin.

Puute on vaikuttanut osaltaan ammatinvalintaankin: aikanaan haaveilin tulkin urasta ja tein joitakin viro-suomi-tulkkauksia. Vaikka kallistelin päätäni kuin suomenpystykorva, en saanut kaikesta varmaksi selvää. Etenkin kovat konsonantit puuroutuvat melussa helposti. Oliko nimi Pia Kokkila vai Tia Poppila vai Kia Tottila?

Ruskiasilmäne miäs, kenen kanssa asun, on pienestä saakka kehittänyt korvansa erottamaan lintujen äänet toisistaan.

”Hemppo”, hän tunnistaa, kun itse vaivoin kuulen inauksen puusta. Luonto- ja ympäristöneuvojan opinnoissani lintujen lajintuntemuksen ääninäytetentti oli melkein vaikeampi kuin fysiikan koe!

Äänimaisema syntyy luonnon äänistä, esineiden kolahduksista toisiaan vasten, koneista, liikenteestä, älylaitteista – ja toisista ihmisistä.

Oikeus hiljaisuuteen on iso filosofinen kysymys. Kumpi voittaa, oikeus hiljaiseen ympäristöön vai vapaus ilmaista itseään äänillä, lupa tuottaa hälyä? Molemmat eivät voi toteutua yhtä aikaa.

Hiljaisuudesta on tullut yhä harvinaisempaa. On keksitty, että sitä voi myydä. Junissa voi ostaa liput hiljaiseen työskentelyvaunuun, jossa keskustelut ja merkkiäänet määrätty vaimennettavaksi.

Joillakin Tallinnan-laivoilla saa kympillä pääsyn säännöillä rauhoitettuun lounge-tilaan. Jos olen onnistunut muuten saamaan lipun järkevään hintaan, voin tehdä satsauksen mielenterveyteen ja työtehoon, ja ostaa hiljaista tilaa itselleni.

Mieleen hiipii: miksi minun pitää maksaa? Miksei lähtökohtana ole aina hiljaisuus ja rauha?

Ne jotka haluavat sättiä mukuloitaan ja puolisoitaan kovalla äänellä, kuuluttaa sairauskertomuksensa puhelimeen, katsella elokuvia ilman kuulokkeita ja huutaa kostean yön muistelukset megafoniin, maksaisivat siitä ekstraa. Meluvaunu! Tervemeno!