Elina Jokipaltio on ollut mukana viittomakielisessä kirkkokäsikirjan ja Raamatun käännöstyössä. Nyt hän haluaisi saada tärkeimmistä kirkollisista teksteistä kuvakäännökset. Kuva: Kimmo Haimi
Vuoden pappi alkoi pitää päivystystä lähikapakassa, kun työhuoneelle ei saapunut kukaan juttelemaan
Elina Jokipaltio päätyi papiksi vähän vahingossa. Viime vuodet hän on työskennellyt kehitysvammaisten parissa.Mäntsälä
Vuoden papin kunniamaininta tuli Elina Jokipaltiolle täytenä yllätyksenä. Kuva: Kimmo HaimiKenkänsä naulakon alle asetellut Elina Jokipaltio kulkee vanhassa pappilassa valkoiset villasukat suhisten. Ei täällä tarvitsisi ottaa kenkiä pois, mutta Jokipaltio hiihtelee villasukilla aina kun voi.
Ja kyllähän sitä voi, kun vaan hiihtelee.
Valkoisena hulmuava alba on niin pitkä, että seurakuntalaiset eivät osaa edes aavistaa, että pappi toimittaa messut ja ristiäiset villasukat varpaidensa lämmikkeenä.
Hautajaisiin hän on kuitenkin on vetänyt rajan. Niihin hän saapuu kengät jalassa.
”Siellä ollaan kunnolla.”
Tällä kertaa hän ei ole pukeutunut albaan, sillä tapaamme Mäntsälän pappilassa. Tämä on Jokipaltion työelämän kotipesä, jonne hän saapuu aina kun ehtii.
Suurimman osan työajastaan hän kuitenkin liikkuu ympäri Itä-Uuttamaata ja Kirkkonummea. Hän on toinen Uudenmaan kehitysvammaistyön pastoreista.
Marraskuussa hänet valittiin myös vuoden papiksi.
”Pari vuotta myöhemmin tajusin, että hetkinen, täällähän opiskellaan papiksi.”
Itse asiassa Elina Jokipaltiosta ei koskaan pitänyt tulla pappia. Nuorena hän menestyi kuvataidekoulussa ja -lukiossa niin hyvin, että hän oli matkalla kohti kuvataiteilijan uraa.
Riparin jälkeen uskonto ja uskonnollinen kirjallisuus olivat kuitenkin alkaneet kiehtoa Jokipaltiota niin paljon, että vuonna 1992 hän päätyi Helsingin yliopistoon opiskelemaan teologiaa.
”Pari vuotta myöhemmin tajusin, että hetkinen, täällähän opiskellaan papiksi. Siinä tuli pieni miettimisen paikka, että mitä olen tekemässä.”
Pohdintojensa aikana hän opiskeli kesäyliopistossa muun muassa sosiologiaa, mutta viittomakielen peruskurssilla jokin tuntui loksahtavan kohdalleen.
”Ihastuin viittomakieleen täysin. Aloin harrastaa ja opiskella sitä todella aktiivisesti.”
Jokipaltio selvitti, millaista on kirkon kuurojentyö – tai viittomakielinen työ, kuten sitä nykyään kutsutaan. Harjoittelun kautta hän päätyi viittomakielisiin rippikouluihin kesäteologiksi.
Kun hän vuonna 2000 valmistui yliopistosta, olivat seurakuntapapin työt kiven alla. Mikkelin piirin kuurojenpappi oli juuri jäämässä eläkkeelle, joten Jokipaltio muutti työn perässä Itä-Suomeen.
Lucian päivänä tuli kuluneeksi 25 vuotta Elina Jokipaltion pappisvihkimyksestä.
Seitsemän vuoden jälkeen Jokipaltio sai kuurojenpapin viran Helsingistä. Siinä työssä vierähtivät kuusi seuraavaa vuotta.
”Sitten rupesin miettimään, mitä nyt tekisin.”
Seuraava ammatillinen askel johdatti hänet päihdesairaiden, korvaushoitoa saavien ja lastensuojelun asiakkaiden luokse Diakonissalaitoksen yhteisöpappina.
”Olin elämän syrjässä olevien ihmisten sielunhoitaja.”
Kun Jokipaltio siirtyi Vantaalle Korson seurakunnan diakoniapapin sijaiseksi, hänellä oli edessään uudenlainen ongelma. Päivystävän papin vuorolle ei tullut ketään etsimään juttuseuraa.
Kovin kauaa hän ei jaksanut istua toimettomana. Hän kirjasi itsensä päivystyspuhelimeen ja lähti viereiseen kapakkaan.
”Kysyin, saako täällä kahvia koneeseen. Sitten katsoin pöydän, jossa oli tyyppejä, ja menin juttelemaan heidän kanssaan.”
Siitä lähtien päivystävä pappi päivysti kapakassa, ja puheet menivät nopeasti suoraan syvään päätyyn. Kahvistakaan hänen ei ensimmäisen kerran tarvinnut maksaa, sillä baaritiskin toisella puolella huomattiin, kuinka tärkeä juttuseuralainen papista oli tullut asiakkaille.
Seuraava askel uralla johti Jokipaltion Mäntsälään. Uudellemaalle etsittiin kehitysvammaistyön pappia.
Elina Jokipaltion nyt 17-vuotias veljenpoika on autisti ja kehitysvammainen.
”Joel on opettanut minua kovasti siinä, mitä autismi on.”
Elina Jokipaltiolla on usein mukanaan aasi, jonka sylissä pitäminen voi helpottaa kehitysvammaisen tai autismikirjolla olevan ihmisen jännitystä. Kuva: Kimmo HaimiPappina Jokipaltio on työskennellyt niiden ihmisten parissa, joita yhteiskunnassa harvemmin kuullaan ja huomataan.
Kuurojenpappina Jokipaltio sai kuulla ihmettelyä siitä, että viittomakielisille järjestettiin omia messuja. Eivätkö he olisi voineet tulla tulkin kanssa perinteisiin messuihin?
”Aina ei ymmärretä, että vähemmistöryhmällä on tarve olla myös keskenään. Se liittyy myös turvallisempaan tilaan. Silloin ei tarvitse selittää itseään tai omaa olemistaan kenellekään.”
Juuri tätä Jokipaltio miettii paljon nykyisessä työssään. Monia kehitysvammaisia uusi tila tai tilaisuus voi jännittää paljon. Tapahtumista täytyy kertoa joskus kuvienkin avulla.
Erityisrippikoulut ovat perinteisiä rippikouluja lyhyempiä, ja mahdollisesti jännittävältä tuntuvaa yöpymistä harjoitellaan jo ennen leiriä tutustumisviikonloppuna.
Jokipaltio kouluttaa myös muita seurakunnan työntekijöitä siitä, miten esimerkiksi autismin kirjolla olevia nuoria voitaisiin tukea rippileireillä. Joskus keinot ovat niinkin yksinkertaisia kuin mahdollisuus rauhoittua yksin kesken intensiivisen päivän.
”Nepsyriparit ovat minulle sydämenasia. Ympäristö voi muuttua sellaiseksi, että nuori saa voida hyvin rippileirillä eikä hänen tarvitse vääntää itseään johonkin muottiin.”
”Olisinpa itse saanut tuon ikäisenä kokemuksen, että kirkossa saa tanssia.”
Uudellamaalla on niin monia kehitysvammaisten asumisyksiköitä, että kaksi pappia ei millään ehtisi niihin kaikkiin. Jokipaltio vierailee toimintakeskuksissa, joihin kehitysvammaiset tulevat päivä- tai työtoimintaan.
Hän ei yleensä saavu paikalle Raamattu ja virsikirja kourassa, vaan tärkeämpää on kuunnella, olla läsnä ja jutella.
”Kun ihmiset luottavat siihen, että käyn säännöllisesti, keskusteluntarve tulee näkyväksi.”
Yleensä Elina-papin juttusille pääsyä ihan jonotetaan.
Jokipaltion kanssa halutaan keskustella vaikka mistä, mutta usein puheissa on kuolema. Pappi saattaa kertoa, mitä läheisen hautajaisissa tapahtuu, tai pitää pienen muistohetken, jos joku toimintakeskuksessa käyvä on kuollut.
”Kuoleman lisäksi puhutaan siitä, mikä harmittaa tai ilostuttaa. Ja suhdeasioista.”
"Vähemmän puolesta tekemistä sekä enemmän yhdessä tekemistä", Elina Jokipaltio kiteyttää sen, miten yhteiskunnan pitäisi kohdella kehitysvammaisia. Kuva: Kimmo HaimiElina Jokipatio on myös ohjannut yli kymmenen vuotta pyhää tanssia, joka on ikään kuin rukoilemista kehon avulla. Osallistujat ottavat toisiaan kädestä kiinni ja askeltavat helppoja koreografioita.
”Ihmiset pitävät nykyään toisiaan todella vähän kädestä. Niissä hetkissä on jotain, kun ei sanota mitään.”
Kerran Korsossa kirkkoon saapui tanssimaan isoäiti kouluikäisten lastenlastensa kanssa.
”Olisinpa itse saanut tuon ikäisenä kokemuksen, että kirkossa saa tanssia.”
Elina Jokipaltio
Uudenmaan kehitysvammaistyön pastori Mäntsälän seurakunnasta.
Valittiin vuoden 2025 papiksi.
Sai pappisvihkimyksen Mikkelin piirin kuurojenpapin virkaan vuonna 2000.
Ollut mukana viittomakielisessä kirkkokäsikirjan ja Raamatun käännöstyössä sekä kehittämässä rippikoulun saavutettavuutta autismikirjolla oleville nuorille.
Kehittänyt hoivakodeille sielunhoivakassin, joka sisältää muun muassa rukouksia eri tilanteisiin.
Asuu Hyvinkäällä. Perheeseen kuuluu puoliso ja kaksi australianlabradoodlea.
Vapaa-ajalla tekee käsitöitä, touhuaa koirien kanssa, ulkoilee luonnossa ja nautti tavallisesta arjesta.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
