Ilmakuvat muistavat menneen maiseman
Aurajoen kupeessa seisovan Veräjänkorvan tilan pihapiiri lepää lokakuun hiljaisuudessa ja ruskan väreissä. Tilan keltainen päärakennus on seissyt paikallaan vuodesta 1889, ulkorakennus sitäkin pidempään.
Auralainen kotiseutumies Ari Vilén seisoo lapsuudenkotinsa tuvassa, hymyilee ja nostaa esille vanhan taulun, johon tila on ikuistettu vuoden 1956 asussaan.
“Äiti osti tämän kuvan kiertäviltä kauppiailta, jotka kävivät talosta taloon esittelemässä ja myymässä ilmakuvia. Muistelen äitini kertoneen kuvan olevan Karhumäen veljesten ottama”, Ari kertoo.
Monen suomalaisen lapsuudenkodin tai mummolan seinältä löytyy vastaavia kehystettyjä ilmakuvia kotitilasta. Niitä katsellessa näkee pellot, pihapiirin ja metsänrajan sellaisena kuin ne olivat vuosikymmeniä sitten.
Kuvien sisältämän tiedon ansiosta niiden arvo on nyt suurempi kuin silloin, kun ne otettiin. Vanhat ilmakuvat kertovat maiseman ja maaseudun muutoksesta tavalla, johon mikään muu kuvallinen aineisto ei yllä.
Myös Ari Vilén uppoutuu nopeasti muisteloihin kuvaa katsellessaan.
Kuva muistuttaa lapsuuden kesistä, ajasta, jolloin tilan ohi kulkeva Turuntie oli vielä sorapintainen, omenapuut kukkivat navetan takana ja tien laidalla kohosi lähitilojen yhteinen maitolaituri.
Vilénin kuvataulun värimaailmassa näkyy hyvin ajantyylille ominainen peittovärjäys, joka voi tänä päivänä kuvaa katsellessa aiheuttaa hämmennystä.
Alkuperäiset ilmakuvat otettiin mustavalkofilmille, ja myyjät kiersivät tiloja mustavalkoiset näytekuvat mukanaan. Kun asiakas valitsi haluamansa otoksen, kuva sai asiakkaan toivomat värit jälkikäteen käsin tehtynä.
Myyjän tuli kirjata ylös rakennusten värit värjääjien tiedoksi ja värityksestä vastasivat omat ammattilaisensa, jotka työskentelivät kuin taiteilijat. He lisäsivät taivaalle sinen, pelloille viljan keltaista ja rakennuksiin oman värinsä.
”Tässä kuvassa on jännästi jätetty osa rakennuksista ja pelloista mustavalkoiseksi, kun osa on värjätty. Myös päärakennus on ollut kuvanottoaikaan valkoinen, mutta värjäyksessä se on saanut kellertävän sävyn”, Vilén kertoo.
Ilmakuvauksen historia Suomessa on kuitenkin paljon muutakin kuin idyllisiä tauluja. Se on kertomus rohkeista edelläkävijöistä, kiikkeristä pienkoneista ja kovasta työstä, jossa oltiin sään ja sattumien armoilla.
Suomalaisen ilmakuvauksen pioneereja olivat Karhumäen veljekset Multialta. He ikuistivat suomalaisia maisemia ilmasta käsin jo ennen sotia.
Maatilojen ilmakuvauksen tunnetuimmaksi nimeksi ja legendaksi kasvoi pisimmän uran taivaalla tehnyt Keijo Kääriäinen. Hän lensi ensimmäiset kokeilunsa jo 1930-luvun lopulla itse rakennetulla lentolaitteella.
Valokuvaus ja lentäminen kiinnostivat Kääriäistä jo nuorena, ja 16-vuotiaana hän lähti vapaaehtoisena talvi- ja jatkosotaan, joissa hän kuvasi rintamaelämää salaa määräysten vastaisesti.
Sodan jälkeen Kääriäinen hankki lentolupakirjan ja työskenteli Vuokralento Oy:ssä lentäen eri puolilla maata. Hänen kalustoonsa kuului useita koneita, joista tunnetuin, Norseman, on nykyisin nähtävillä Suomen Ilmailumuseossa.
1950-luvulla Kääriäinen perusti oman lentoyhtiön, jonka kautta hän päätyi valokuvaamaan suomalaisia maalaismaisemia yläilmoista.
Ilmakuvaajan työ oli kaikkea muuta kuin kevyttä. Pienkoneet lensivät matalalla, usein vain sadan metrin korkeudessa, ja ilmassa olo tuntui välillä kuin istuisi pitkän työpäivän vuoristoradassa.
Kuvaajan oli pidettävä kamera vakaana ja vaihdettava filmirullia samalla, kun kone pomppi ja kallisteli. Vaati kylmäpäisyyttä, rautavatsaa ja pitkää pinnaa katsella tuntikausia pyörivää maisemaa, samalla ottaen laadukkaista kuvia.
Lentäminen ja valokuvaus olivat täysin säästä riippuvaisia ja ilmakuvauksen periaatteiden mukaan kuvaussään tuli olla kirkas ja pilvetön. Kun sääolosuhteet vihdoin sallivat, kuvaajat viettivät koneessa yhtäjaksoisesti tuntikausia.
Ilmakuvat osoittautuivat yllättävän kysytyiksi, kuvien myynnistä kehittyi mittava bisnes ja 1950-luvulla alalla toimi useita yrityksiä. Kääriäisen rinnalla myös Koistisen veljekset sekä Maaseudun Ilmakuvaus Oy kilpailivat samoista markkinoista.
”Vanhoja kuvia katsellessa olen havainnut, että puustoa on nykyisin paljon runsaammin.”
Ihmiset halusivat nähdä kotinsa ilmasta käsin, ja kehystetyt kuvat ripustettiin tupien seinille perhe- ja juhlakuvien viereen.
Lentäjien ja kuvaajien työ oli kovaa, mutta kovaa oli myös myyntityö, joka vaati yrityksiltä oman kenttäväkensä.
Kun vedokset oli kehitetty, myyjät suuntasivat tien päälle esittelemään otoksia. 1950- ja 60-luvuilla matkanteko tapahtui usein polkupyörällä tai linja-autolla, ja talvella saattoivat myyntikierrokset taittua jopa suksien varassa.
Nykyisin eri toimijoiden vuosikymmenten aikana keräämät aineistot on koottu Suomen Ilmakuva Oy:n haltuun. Arkistossa on miljoonia kuvia, joista osa on jo digitoitu tulevien sukupolvien käyttöön.
Vanhoissa kuvissa näkyy ainutlaatuisella tavalla maiseman muutos, kadonneet rakennukset, muuttuneet tielinjat ja työkoneiden ja ajoneuvojen kehitys. Yksi silmiinpistävimpiä muutoksia on metsittyminen.
”Vanhoja kuvia katsellessa olen havainnut, että puustoa on nykyisin paljon runsaammin”, Ari Vilén pohtii.
”Veräjänkorvan tilan pihapiirissäkin kasvaa nykyisin valta kuusi ja suuria koivuja. 1950–1960-luvun kuvissa kaikki puut ovat matalia hyötypuita, kuten omenapuita ja nykyisin aivan puuston reunustaman Aurajoen uoma on kuvissa rannoiltaan täysin paljas.”
Nykyään tilojen ilmakuvat kiinnostavat ennen kaikkea sukututkijoita ja kotiseutunsa historiaa etsiviä, mutta ne ovat myös erinomainen ja historiaa huokuva sisustuselementti, kuten jo vuosikymmeniä sitten.
Myös Ari Vilén on hankkinut arkistosta itselleen toisen taulun Veräjäkorvan tilasta 1950-lvulta peräisin olevan taulun rinnalle.
”Tilasin teoksen vasta muutama vuosi sitten Suomen Ilmakuva Oy:ltä. Kuva on vuodelta 1966 ja siinä näkyy pihapiiri ja rakennukset eri suunnasta kuvattuna kuin 50-luvun taulussa, joten se sisältää hieman eri informaatiota rakennuksista ja maisemasta.”
Suomen Ilmakuvan kuva-arkisto sisältää miljoonia kuvia ympäri Suomea 1950-luvulta alkaen. Kuvakyselyn mahdollisista oman kotitilan kuvista voi tehdä helposti nykyisen osoitteen perusteella.
Kyselyn lähettäminen on täysin ilmaista ja vasta mahdollisten kuvien löydyttyä voi tehdä päätöksen, tilaako kuvia omaan käyttöönsä.
Vanhaa ilmakuvaa katsoessa näkee muutakin kuin taloja ja viljelysmaita. Kuvassa näkee elämänpiirin, joka on ehkä jo kadonnut: puretun navetan, metsittyneen pellon, saunalle johtaneen polun ja pihan, jossa aikoinaan soivat lapsuuden leikit.
Jokainen kuva on pieni aikakapseli, hetki johon maailma tallentui juuri sellainen kuin se oli.
Kuvataulut, jotka aikoinaan ripustettiin olohuoneen seinälle ylpeyden aiheiksi, ovat nyt hiljaisia todisteita siitä, miten Suomi muuttui.
Niiden kautta voimme palata aikaan, jolloin maatiloja oli joka niemessä ja notkossa, ja muoviin käärittyjen heinäpaalien sijaan pellon peitti heinäseipäiden meri, ja maiseman täytti kuivuvan heinän tuoksu.
Käytetyt lähteet: Ilmakuvien Suomi, dokumentti, Yle Areena 2022 ja Suomen ilmakuva Oy:n Historiakuva-arkisto (suomenilmakuva.fi/historiakuva-arkisto)
Ilmakuvauksen historia Suomessa
Suomalainen ilmakuvaus alkoi 1920-luvulla, kun maata ryhdyttiin kuvaamaan maanmittauksen tarpeisiin.
Kaupallisen ilmakuvauksen aloittivat Karhumäen veljekset 1930-luvulla.
1950-luvulla alan pioneerit, kuten Keijo Kääriäinen ja Koistisen veljekset, tekivät ilmakuvauksesta koko maan kattavan bisneksen.
Kuvia otettiin pienkoneista mustavalkofilmille. Parhaat otokset väritettiin käsin asiakkaan toiveiden mukaan.
Ilmakuvaus kukoisti 1950–1990-luvuilla, kun useat yritykset kiersivät kuvaamassa koko Suomen lähes pitäjä pitäjältä. Kuvauskohteina olivat maatilat, pihapiirit ja kylät.
Nykyisin vanhoja ilmakuvia käytetään sukututkimuksessa, historiantutkimuksessa ja maisemien muutoksen dokumentoinnissa.
- Osaston luetuimmat
