Runoilija hurmioitui puista ja teki teoksen, joka yllättää konstailemattomuudella

Kuva: Liisa Takala, kannen suunnittelu: Jussi Karjalainen / Teos, koonnut: Aatu Jaakkola

Metsät ja puut ovat innoittaneet runoilijoita kautta aikain. Paavo Haavikko personoi puita, kirjoitti heidän vihreydestään. Eeva Kilpi tunnusti surun ja toivottomuuden tullessa pitävänsä puista kiinni.

Nykyrunoilijoista nousee esiin puista hurmioituva Olli Sinivaara (s. 1980).

Sinivaaran edellinen kokoelma Puut (Teos, 2021) sai Tanssiva karhu -runopalkinnon. Uutuus, Valoon, vihreään, on hänen kahdeksas kokoelmansa. Siinä hän jatkaa teemoja: ”Puut kannattelevat meitä, / kantavat oksillaan / odotusta, toivoa, täyttymystä.”

Luontokokemus monipuolistuu: ”Aurinko timotein tähkässä / laajenee, ulottuu kauemmas, / ulottuu maan sisään ja ihmisen sisään,/ heinien hehku suonien sisällä.” Hän seuraa pionien hidasta liikettä maljakossa:

”halusin tuoda kotiin / vähän aukeavaa puutarhaa, / vähän aukeavaa syliä lähellä.”

Sinivaara havainnoi luonnon ikuista kiertoa, liikettä joka tapahtuu, vaikka niin hitaasti, että sitä ei näe mutta tietää. Puiden muodot kertaavat jokien muotoja. Luonto on samuutta ihmisen kanssa, puun suonet ja ihmisen suonet, veden ja veren kierto.

Myös Sinivaara personoi luontoa. Kesä ”istuu vieressä, / ja kun vähän ojentaa kättä, / kesä tarttuu siihen. // Tarttuu käteeni ja on lapsi, / joka niin monta kertaa / vei minut mereen uimaan.”

Olli Sinivaara: Valoon, vihreään. 48 s. Teos 2025 ANELMA JÄRVENPÄÄ-SUMMANEN 

Yllättävintä kokoelmassa on sanaston tavanomaisuus, toisteisuus, konstailemattomuus. Silti intensiivinen läpi teoksen hyökyvä vyörytys ottaa mukaan kokemukseen, ohjaa katsomaan puita, miten ne kurottavat ja kantavat valoa, hypistelevät latvuksillaan taivasta.

”Ihmisen täytyy, täytyy kurottaa valoon, / ei saa jäädä pimeään joka paikassa”, Sinivaara kirjoittaa ja saa muistamaan esivanhempiamme, aikaa jolloin jokaisessa pihassa kasvoi pyhänä pidetty puu. Uskonnollisessakin elämässä puilla oli merkittävä rooli.

Sinivaaran kokoelma tuo rauhoittavaa vastapainoa sille, mitä maailmassa juuri nyt on meneillään. Ja sille, kun lapset ja aikuiset kulkevat katseet puhelinruudun imussa. Entä jos välillä nostaisi katseen puihin?