Lapsena saimme leikkiä ulkona ilman aikuisen valvovaa silmää, ja se teki meille vain hyvää
Kolumnisti Terhi Peltokorpi muistelee lapsuutensa jännittävimpiä leikkejä kallioilla ja pihan hämärissä loukoissa.
Luonnolle altistuminen tekee hyvää lasten vastustuskyvylle, kirjoittaja muistuttaa. Kuva: Sanne KatainenKävin lapsena päiväkerhossa. Parasta siellä oli askartelu. Kerho-ohjaajat auttoivat ennen askartelun aloittamista meitä pukemaan päällemme ohuesta kerniliinasta tehdyt liivit, jotka suojasivat vaatteitamme.
Muistan, miltä valkoinen liima tuoksui ja miten liimapullosta pursotettu ympyrä levisi hiljalleen täyttäen vauvanruokapurkin kannen, jota käytettiin nurinpäin käännettynä liimakuppina.
Muistan myös miltä liima tuntui sormenpäissä. Se kuivui ohueksi, läpikuultavaksi kerrokseksi, jota irti repiessä jännitti, kuoriutuuko sormenpäiden iho liimakerroksen mukana.
Vielä kerhoakin mukavampaa oli leikkiä ulkona naapuruston lasten kanssa. Paras leikkipaikka oli kotiseutumuseon pihapiiri, jossa ajankulu usein unohtui. Metsä, museorakennusten alle jääneet hämärät loukot ja kallioiden kolot ja rinteet olivat kuin luotuja lasten leikkipaikoiksi.
Livahdimme usein lähikalliolle kiipeilemään. Tiesimme parhaat reitit ja kivien kolot, askelmat, joihin pienen kengän sai asetettua tukevasti. Keräsimme kasveja ja muita luonnon antimia leikkeihimme ruoaksi ja leikkikotiemme koristeiksi. Illan hämärtyessä leikkejä jatkettiin taskulamppujen valossa.
Kukaan ei voivotellut, että sotkemme vaatteemme.
Kotiin tullessamme hiukset taisivat hapsottaa, käsivarsissa ja poskissa oli naarmuja, ja vaatteiden taskut olivat täynnä pikkukiviä ja neulasia.
Alakoulussa rakensimme välitunneilla koulun pihan mäntykankaalle taloja merkitsemällä huoneiden seinien paikat havunneulasista kasatuilla viivoilla.
En muista, että kukaan aikuinen olisi sen paremmin ohjannut kuin rajoittanutkaan leikkejämme. Tiesivätkö edes, mitä meillä oli milloinkin meneillään?
Kukaan ei voivotellut, että sotkemme leikeissä vaatteemme, vaikka housujen polvet taisivat useimmiten olla maassa konttaamisesta ruskeita tai vihreitä.
Nykyään tiedetään, että luonnossa leikkiminen ja mullan kanssa kosketuksissa oleminen vahvistavat vastustuskykyä ja pienentävät monien sairauksien riskiä. Yhtä lailla on tunnustettu, että luonto rauhoittaa mieltä, vähentää ahdistusta ja poistaa stressiä.
Voikin kysyä, miksi rakennetun ympäristön määrä kasvaa ja vapaan luonnon osuus vähenee kaupunkiympäristöissä.
Kun omat lapseni olivat pieniä, opin, että äänitaso saattaa joskus nousta leikkiessä niin sisällä kuin ulkonakin,mutta harvemmin se on viesti mistään vakavammasta. Sen sijaan silloin, jos ympärillä on yhtäkkiä rikkumaton hiljaisuus, on syytä mennä katsomaan, mitä perheen pienimmät puuhailevat.
Yleensä hiljaisuus kertoo siitä, että meneillään on jokin kielletty tai harmia aiheuttava tempaus. Esimerkiksi kodin ulkoseinän maalaus savivellillä, saksien käytön harjoittelu sisaruksen otsahiuksiin tai vaatteisiin tai seinien koristelu ikimuistoisilla piirustuksilla.
Kolumnin kirjoittaja on Helsingin kaupunginvaltuutettu (kesk.), suurperheen äiti ja metsänomistaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
