Voiko jumala olla äiti, kysyy Pirjo Honkasalon ja Pirkko Saision elokuva Orenda

Natalia (Pirkko Saisio) laskee verkkoja veneestä. Etualalla Nora (Alma Pöysti). Kuva: Max Smeds

Pirjo Honkasalon ohjaama ja Pirkko Saision käsikirjoittama elokuva Orenda sai ensi-iltansa viime vuonna pääsiäisenä, ja pääsiäisaikaan se esitetään nyt myös televisiossa.

Se ei ole sattumaa. Elokuva kutsuu katsojaa pohdiskelemaan muun muassa syyllisyyttä, anteeksiantoa ja jumalan olemusta.

Karulla saarella asuva pappi Natalia, jota näyttelee Saisio itse, saa odottamattoman vieraan. Hiljattain leskeksi jäänyt ammattilaulaja Nora (Alma Pöysti) haluaa toteuttaa ex-miehensä tahtoa tulla haudatuksi saarelle Natalian siunaamana. Mies on tehnyt itsemurhan.

Nora tuntee syyllisyyttä miehen kuolemasta. Selviää, että samaan mieheen kietoutuvat myös Natalian menneisyys ja tapahtumat, jotka johtivat erakkomaiseen elämäntapaan kaukaisella saarella.

Naisten suhtautuminen toisiinsa on aluksi jäätävää, mutta he lähentyvät vähitellen yhteisen kärsimyksen kautta. Natalian kanssa asuu lisäksi nuori poika (Luca Leino), joka käy elokuvan aikana läpi omanlaistaan uskonnollista kehitystä.

Natalia kipuilee myös kirkon kanssa, koska hänen uskonnolliset käsityksensä eivät tunnu mahtuvan sen oppeihin. Siunaustilaisuudessa pidetty saarna, jossa mainitaan muun muassa ”äiti jumala”, johtaa piispan (Hannu-Pekka Björkman) puhutteluun. Tässä kohtauksessa harhaoppinen pappi avaa käsityksiään lisää.

”Jumalalla ei voi olla sukupuolta, tai sitten sillä on oltava ne kaikki”, Natalia perustelee näkemystään.

Elokuvan nimi Orenda tarkoittaa jonkinlaista elämänvoimaa, ja se liittyy Natalian omintakeisiin uskonkäsityksiin.

Orenda on paikoin pitkäpiimäinen, joskus mahtipontinen ja osin ihan vaan käsittämättömän outo, niin kuin taide usein on. Kyse voi olla viittauksesta johonkin, jonka vain sivistyneempi katsoja oivaltaa.

Henkilöhahmot on pelkistetty ja tiivistetty ahdistuksensa ympärille, heihin on vaikea samaistua kokonaisina ihmisinä. Dialogi on kaurismäkeläisen tönkköä ja muodollista, joskin ehkä runsaampaa kuin Kaurismäellä, eiväthän muuten kaikki pohdiskelut pääsisi kuuluviin. Sanattomassa viestinnässään näyttelijät ovat kyllä uskottavia roolihahmojensa tunteiden tulkkeja.

Kaunis elokuva on myös, ainakin Jurmossa kuvatuissa kohtauksissa. Kuva viipyilee karussa ulkosaariston luonnossa: kallioilla, meressä, sumussa ja valossa, lähentäen toisinaan pienen mittakaavan luonnonilmiöihin. Kaupunkikohtaukset on puolestaan kuvattu enimmäkseen erilaisissa sisätiloissa, joissa seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Elokuvaaja Max Smeds onkin saanut työstään Orendan parissa Jussi-palkinnon vuoden kuvauksesta.

Barokkimusiikki luo elokuvassa osaltaan uskonnolliseen aihepiiriin sopivaa tunnelmaa.

Suoranaiseksi korvamadoksi itselleni jäi Antonio Vivaldin L’adelaide-oopperasta peräisin oleva aaria Agitata da due venti, vaikka siitä kuullaan vain alkutahdit.

Kappale sopii muuten erinomaisesti elokuvan teemoihin ja tapahtumapaikkoihin, ollaanhan sen sanoissa merellä kahden tuulen repimänä, sydän taistelee velvollisuuden ja rakkauden välillä ja vaipuu epätoivoon.

Saision lauluääntäkin kuullaan elokuvassa. Pöystin esittämä Nora on saanut puolestaan laulukohtauksissa äänensä mezzosopraano Essi Luttiselta.

Ihmettelen elokuvan saamaa seitsemän vuoden ikärajaluokitusta. Pieni lapsi nyt tuskin tällaisesta elokuvasta kiinnostuu, mutta korkeampi ikäraja olisi paikallaan jo itsemurhateeman takia. Toinen arveluttava paikka on Noran katsoma performanssi, jonka päätteeksi hahmo sytyttää päänsä tuleen.