Kun sipsimainos sai minut itkemään, totesin totisesti olevani itkijänainen
Itkeminen nolottaa välillä äärettömän paljon, mutta herkkyydestä kannattaa myös tuntea ylpeyttä, pohtii Laura Kuivalahti kommentissaan.
Kuva: Sanne Katainen9.3.202520:00
Olen kai aina ollut herkkä itkemään. Vasta aikuisena olen joutunut pohtimaan asiaa enemmän, sillä toisinaan kyynelkanavat ovat auenneet tilanteissa, joissa olisin mieluummin pitänyt padot ummessa.
Esimerkiksi kerran entinen työkaverini joutui todistamaan kirjaimellista itkuun purskahtamista, kun ensiasunnon lainaneuvotteluissa sattui väärinkäsitys ja yritin evakuoida itseäni avokonttorista puhelinkoppiin tasaamaan tunnetyrskyjä.
”Lohdutukset tekivät pärskimisestäni kiusallisen äänekästä ja loppumatonta.”
Usein eniten itkettää myötätunto – oma tai muiden. Pudottaessani rahaa keräyslippaaseen, en välttämättä pysty sanomaan kiitos, koska nieleskelen kyyneleitä.
Eräällä kuoromatkalla ulkomailla lauloimme spontaanisti rakkauslaulun tuntemattomalle hääparille. Heidän hämmennyksensä herkisti, mutta ystävieni ”onko kaikki hyvin” -lohdutukset tekivät pärskimisestäni kiusallisen äänekästä ja loppumatonta.
Takavuosien perjantaina hölläillään -sipsimainos taisi ärsyttää monia. Minä itkin sen ääressä. Miksi? Koska mainoksen ihmisen hölläilivät niin onnellisina.
Jos siis joskus näet minut puremassa huulta tai painamassa kynttä peukalonkärkeä vasten, olen saattanut kuulla Myrskyluodon Maijan tunnusmusiikin ja yritän imaista kyyneleitä takaisin sammioonsa. Siinä tilanteessa ei ehkä kannata yrittää lohduttaa minua.
Sen sijaan voit astua viereeni ja yhtyä itkuun. Olkaamme yhdessä ylpeitä itkijöitä!
Kirjoittaja on MT:n toimittaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
