On päiviä, jolloin vuohet ovat ihan väärässä paikassa ja kaaos kasaantuu – kirjan luettuani tajusin, miksi silti rakastan elämääni
Luulen, että kaikkien arjessa on joskus näitä viikkoja jolloin kaikki kasaantuu, kirjoittaa Kantrin kolumnisti Veera Ahlgrén.
Kun elämä eskaloituu, voivat vuohetkin ilmaantua ihan väärään paikkaan. Kuva: Ville ToivonenTämä on ollut niitä viikkoja, kun asiat alkavat pikkuhiljaa eskaloitua jo maanantaina, ja sitten ne lumipalloefektin lailla vyöryvät puolihallitsemattomasti päälle läpi koko viikon. Yllättäviä käänteitä, lukuisia kasaantuvia yhteydenottoja, hoidettavia asioita. Muutamaa pykälää koholla oleva syke ja verenpaine.
Jokunen yrittäjä ainakin tunnistanee ilmiön, mutta luulen, että kaikkien arjessa on joskus näitä viikkoja. Tai ainakin päiviä, toivottavasti ei kenelläkään kuukausia.
Asioiden ei tarvitse olla isoja, kunhan niitä on paljon. Juuri kun luulet, että olet saanut paketin hetkeksi kasaan, ponia ratsastustunnilleen satuloiva pieni tyttö kysyy ”miksi toi vuohi on täällä tallissa”.
Kas siksi, lapsonen, että se on näköjään tehnyt reijän häkkinsä verkkoon ja ryöminyt sieltä pihalle. Nyt se on valmiina repimään palasiksi kaiken, mihin täällä tallissa ylettää, juuri silloin, kun minulla ei olisi aikaa edes pyydystää sitä, saati korjata häkkiä. Siksi.
Vuohi kiinni, tilanne haltuun ja elämässä eteenpäin kohti seuraavaa seikkailua.
Tämä taisi olla tiistaina. Keskiviikkona ystäväni tuli käymään, ja sanoi, että hänellä oli ollut melkoinen viikko. Tai siis kolme päiväähän sitä hänelläkin vasta oli kulunut, mutta kun aloimme jakaa kokemuksiamme, todella tuntui, että kaoottinen ajanjakso olisi ollut pidempi.
Tästä kehkeytyi varsinainen kilvoittelu siitä, kummalla oli ollut enemmän sattumuksia.
Ystäväni räjäytti lopulta potin kertomalla, että hän oli ajanut pakettiautollaan liikenneympyrässä, ja auton sivuovi oli liukunut auki. Puolet auton sisällöstä oli tippunut vauhdissa tielle.
Olisi varmaan ollut kohteliasta reagoida jotenkin muuten, kuin alkamalla huutonauraa, mutta en pystynyt. Lopulta nauroimme molemmat vedet silmissä ja totesimme, että ollaan etuajassa, koska yleensä hysteerinen nauru tulee vasta, kun elämä on tasaisesti vastustanut viisi päivää. Tulipa joku homma hoidettua ajallaan tälläkin viikolla.
En olisi voinut alkaa kuunnella Ina Westmanin kirjaa Lähes elossa yhtään parempaan aikaan. Kirja kertoo aktiivisen uraohjuksen ja perheenäidin sairastumisesta long covidiin. Se kertoo kiireisen ja stressaavan arjen vaihtumisesta pitkäaikaiseen, toimintakyvyn vievään sairauteen. Se on jokaisella mahdollisella tavalla loistava kirja, eikä tämä ole maksettu mainos.
Minulle se kuitenkin antoi ennen kaikkea niin paljon perspektiiviä, että aloin yhtäkkiä rakastaa jokaista kaoottista hetkeä, joissa saan käyttää toimivia aivojani ja tervettä kroppaani selvitäkseni tilanteista.
Aloin rakastaa näläntunnetta, kun en ollut ehtinyt syömään, enkä kyllä ruokakauppaankaan. Nälkä on merkki siitä, että keho toimii, ja koska olen terve, voin pahimpaan hätään hotkia ihan mitä vain. Suklaata. Minä saan syödä suklaata. Pitkän koronan kanssa suklaa ei sovi.
Jos minulta vietäisiin toimintakyky, tätä minä kuitenkin kaipaisin. Omaa elämääni juuri sellaisena kuin se on. Vuohineen päivineen.
”Oli helppoa olla nuori, terve ja menestynyt. On vaikeaa olla keski-ikäinen, väsynyt ja sairas. Polkua näiden kahden välillä ihminen ei koskaan näe, ennen kuin on polun päässä.”
Kiitos Ina, kun jaoit meille polkusi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
