Tällainen kohtalo oli vangeiksi jääneillä kaukopartiomiehillä – omaan selviytymiseen saattoi vaikuttaa enemmän kuin rivisotilas taisteluhaudassa

Kaukopartio matkalla Rukajärven korvessa syyskuussa vuonna 1942. Erämaa oli varsin turvallista aluetta, ennen kuin venäläiset oppivat ”peilaamaan” partioiden sijainnin. Kuva: SA-kuva

Jokainen kaukopartiomies ymmärsi tehtävien riskit. Silti joukkoihin hakeuduttiin.

Etuna oli, että kaukopartiomies saattoi omilla päätöksillään vaikuttaa selviämiseensä – toisin kuin rivimies etulinjan tykistökeskityksissä.

Tiedusteluhistorian tutkija Mikko Porvali on tutkinut näitä erikoisjoukkoja ja kirjoittanut kaukopartioista viiden tietokirjan verran. Osastossa Vehniäisessä palveli myös hänen ukkinsa. Uusin teos ”Viimeiseen asti” dokumentoi sodan loppumetrit.

Porvalin mukaan päävastuu tiedustelureissusta jakautui yllättävän harvalle konkarille. Uusia otettiin mukaan valikoiden ja perehdyttämismielessä. Usein nämä eivät kuitenkaan halunneet tai heidän ei annettu tehdä yhtä matkaa enempää.

Monelle tehtävien vaativuus ja vaarallisuus olivat liikaa.

Kaukopartiomiesten päätehtävä oli tiedustella muun muassa neuvostojoukkojen ja -kaluston määrää ja toimittaa tiedot sodanjohdon käyttöön.

Toisinaan tehtäviin kuului myös ratojen ja infran tuhoamista. Taisteluja vältettiin, sillä silloin tehtävä vaarantui ja pienellä joukolla jäätiin helposti alakynteen.

Joskus jouduttiin yllättäviin kohtaamisiin. Heinäkuussa 1943 partio Vemmel laski kaukana Neuvostoliiton puolella liikennettä kahden rautatieyhteyden varressa, kun muuan venäläinen luutnantti Arkadij Stepanovitsh Gorbunov käveli epäonnekseen partionjohtaja Jalmari Kuoppaa ja virolaistaistelija Karl Jürgensiä vastaan.

Vapaaehtoisena Suomen joukoissa taistellut Jürgens osasi venäjää ja käski miehen pysähtymään. Gorbunov riisuttiin aseista ja aiottiin viedä Suomeen kuulusteltavaksi. Mies kieltäytyi, ja hänelle annettiin kellosta katsoen puoli minuuttia pyörtää päätös. Sitten hänet ammuttiin ja peitettiin metsään.

Luutnantti löydettiin vasta kuukauden päästä, ja miehen kohtalo kirjattiin Neuvostoliitossa kaatuneiden luetteloon ”tuntemattomien tappama”. Vasta Porvalin materiaali kertoo totuuden.

Venäläisupseeri saattoi luulla, että kyse oli omien uskollisuustestistä tai sitten rohkeus kävi järjen edellä.

Virolainen Karl Jürgens palveli vapaaehtoisena Suomen armeijassa. Kun Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa, hän lähti Viroon jatkamaan taistelua puna-armeijaa vastaan ja katosi jäljettömiin. Kuva: SA-kuva

Kaukopartiot eivät ylittäneet valtionrajaa summamutikassa, vaan reitit ja matka suunniteltiin tarkasti. Pyrittiin löytämään vartioimattomat kohdat, ja näistä ”ikkunoista” kuljettiin.

”Kotimaassa oleva radiotiedustelu seurasi vihollisen viestintää ja kertoi partioille vihollisen vastatoimista.”

Usein venäläiset saivat vihiä sisseistä, mutta näiden kiinni ottaminen metsämaastossa oli vaikeaa.

”He liikkuivat nopeasti korvessa. Varsinkin jatkosodan alussa kaukopartiot menivät vihollisen selustaan sumeilematta ja hiihtelivät vihollisen latuja itsevarmoina.”

Vihollinen oli heikoilla niinä harvoina kertoina, kun vastapuolet kohtasivat silmästä silmään. Venäläiset eivät voineet tietää, oliko vastaantuleva ryhmä lumipuvuissa omia vai suomalaisia eivätkä siten voineet avata tulta asiaa varmistamatta.

Lisäksi kaukopartioiden mukana oli aina venäjää taitavia, joten sanallisestikin saatettiin hämätä.

Kaukopartio kuvattuna tulilla ilmeisesti partiomatkalla Rukajärvellä 1942. Läheskään aina ei tulia uskallettu tehdä, sillä se olisi paljastanut sijainnin.  Kuva: SA-kuva

Jatkosodan kuluessa venäläiset oppivat ”peilaamaan” eli paikallistamaan kaukopartioiden radioviestintää kotimaahan. Sijainti oli vaarassa paljastua aina, kun yhteys otettiin kotiin. Pelastus oli yhä useammin hyvässä liikkumisessa, mikä tietenkin söi voimia.

”Venäläinen sotilas oli suomalaista heikommilla, kun jouduttiin siirtymään teiden ääreltä metsään. Takaa-ajettuina suomalaiset muun muassa miinoittivat latuja”, Porvali sanoo.

Kun takaa-ajajat hiihtivät latua pitkin miinaan, nämä siirtyivät umpihankeen miinoja välttääkseen – siitä syystä partio viritti seuraavat putkimiinat ladun sivuille.

”Takaa-ajajat eivät päässeet helpolla”, Porvali summaa.

Kaukopartiomiehet ylikersantti Arvo Mörö ja Paavo Suoranta saivat ansioistaan Mannerheim-ristin. Suoranta oli kotoisin Keski-Suomesta ja miesten suuresti arvostama partionjohtaja. Kuva: SA-kuva

Silti välillä takaa-ajo oli niin hyvin organisoitua ja suurella miesmäärällä toteutettua, että tarvittiin onnea avuksi. Näin oli partio Verkon tiedusteluretkellä heinäkuussa 1943, kun Neuvostoliitto laittoi sissien perään pataljoonan verran miehiä. Silmukka kiristyi, ja toivo tuntui olevan mennyttä.

Joukon pelasti kiinnijäämiseltä vain se, että yhtä etsintäryhmää johtanut puna-armeijan kapteeni A.V. Popkov päätti ampua maastossa näkemänsä teeren. Laukaus havahdutti 25 päivää matkalla olleet sissit.

Nämä päättivät järjestää venäläisille väijytyksen ja avasivat tulen konepistooleilla vasta kymmenen metrin päästä. Kahdeksanmiehinen takaa-ajo-osasto lakosi kerralla.

Suomalaiset livahtivat pakoon ja lopulta omalle puolelle, vaikka takaa-ajoon oli osallistunut kaikkiaan yli 500 puna-armeijalaista, joista osa erikoisjoukkoja. Jalkaan haavoittunut Popkov vieritti myöhemmin syntipukin roolia toisaalle kohtalaisella menestyksellä.

Kaukopartiomiehet kartuttivat tietojaan usein paikallisilta siviileiltä ja kohtelivat näitä hyvin. Tämän karjalaisen emännän väitettiin käyneen varoittamassa kaukopartiomiehiä talon sisällä olleista venäläisistä. Kuva: SA-kuva

Jos kaukopartiomies jäi vangiksi, henkiinjääminen oli epätodennäköistä. Vasta 1944 sotavangeiksi jääneistä muutama palasi takaisin, jotkut pahasti kidutettuina.

”Emme tiedä, tapettiinko ennen vuotta 1944 vangiksi jääneet vai kuolivatko nämä sotavankeudessa. Muutamat sotavankeudesta palanneet osoittavat, että heitä ei teloitettu ainakaan summittaisesti ja nopeasti. Jokaisen kiinni jääneen suomalaisen kohtalo oli erilainen”, Porvali kertoo.

Nopea ja varma teloitus odotti vain vangiksi jääneitä virolaisia ja suomensukuisia venäläisiä. Neuvostoliitto katsoi nämä maanpettureiksi, joten peli oli pelattu.

Osasto Vehniäisessä palveli 134 kaukopartiomiestä, ja tappiot olivat 36 henkeä. Heistä 29 makaa metsähaudoissa tai vankileirien joukkohaudoissa.

Kaukopartiomiehiä kuoli tulitaisteluissa tai menehtyi muulla tavoin, kuten hukkui pakomatkalla tai jäi miinaan. Osaston menehtyneistä yhdeksän virolaista teloitettiin Moskovassa, ja muutamia suomalaisia kuoli sotavankisairaaloissa ja vankileireillä vammoihinsa tai nälkään.

Toisinaan vangiksi jäänyt, haavoittunut kaukopartiomies saattoi saada kunnon sairaalahoitoa. Toisinaan taas joku suomalainen jäi hyvässä kunnossa puna-armeijan käsiin mutta silti katosi jäljettömiin.

Näin kävi muun muassa vääpeli Paavo Auviselle, joka uupui eräällä pakomatkalla 1944 ja komensi Matti-partion jatkamaan ilman häntä. Sodan jälkeen eräs vankien vaihdossa palannut suomalainen kertoi nähneensä Auvisen vankileirillä hyvissä voimissa mutta hermostuneena.

Jostain syystä Auvista ei koskaan palautettu Suomeen eikä tiedetä, mitä hänelle tapahtui.