Uupuminen pakotti avioeroon ja luopumaan maatilasta: "Onnellisesti alkaneella tarinalla ei aina ole täydellistä loppua"

Hartolassa maatilalla syntynyt Tuula Hyystinmäki solahti emolehmätilan arkeen kuin huomaamatta. Kaikki oli tavallaan valmista, kun taloon tarvittiin tekeväinen nainen. Kuva: Rami Marjamäki

Kun kangasalalainen Tuula Hyystinmäki luki Maaseudun Tulevaisuuden Muualla töissä -juttusarjan ensimmäistä osaa, teksti alkoi tuntua niin tutulta ja koskettavalta.

"Yhä useampi puoliso tulee maatilalle ja tuo mukanaan oman uran. Sille on myös tarvetta. Muualla töissäkäyvällä on todennäköisesti säännölliset tulot ja säännöllinen työaika, mikä helpottaa maatilan taloutta ja arkea valtavasti", pohtii Tuula Hyystinmäki, 52, itselleenkin niin tuttua kuviota.

Syy, miksi Hyystinmäki otti yhteyttä, on hänen oma tarinansa.

"Haluan jakaa sen, jos joku löytäisi siitä ajatuksia oman arkensa ongelmien ratkomiseen. Aina ei tarinoilla ole täydellistä loppua."

Nainen kertoo rakkaudesta, joka alkaa tyypilliseen tapaan.

"Tapaamistarinamme on hauska. Olin ostanut juuri asunnon ja lähdin ystävättäreni kanssa viihteelle. Törmäsin mieheen, joka oli juhlimassa työpaikkansa vaihtamista."

Kaksi tulevaisuuteen positiivisesti katsovaa ihmistä siis kohtasi.

"Joista toinen ei kertonut olevansa maanviljelijä, vaan myyntimies. Kun kysyin mieheltä, miksi sinulla on känsiä käsissäsi, hän kertoi tehneensä vähän rakennustöitä."

Seuraavana päivänä kuitenkin vaihdettiin autoon talvirenkaita ja ruokittiin sonneja yhdessä. Tilalta löytyi myös yksinhuoltajaisän vastuulla olevat kolme lasta.

33-vuotias itsekin Hartolassa maatilalla syntynyt nainen solahti emolehmätilan arkeen kuin huomaamatta. Kaikki oli tavallaan valmista, kun taloon tarvittiin tekeväinen nainen.

"Siitä se sitten lähti. Elämä vei mennessään. Häävalssi tanssittiin sanoin 'keskellä kiireen arjen ja työn, elämä sai meidät pysähtymään'. Laajennettiin tuotantoa, ostettiin maata, rakennettiin pihattoa, konehallia, varastotiloja, lämpökeskusta, remontoitiin asuintaloa, siunaantui lisää lapsia, osallistuttiin monenlaiseen järjestö- ja yhteiskunnalliseen toimintaan."

Tuula jatkoi omaa työssäkäyntiään vakituisessa työpaikassa Tampereella ja auttoi karjatilan arjessa minkä palkkatyö myöten antoi.

"Isännälle alkoi kertyä luottamustoimia. Osaavalle ihmiselle on kysyntää. Onneksi minun palkkatuloillani hoitui yksityistalous, joten maatalouteen pystyttiin palkkaamaan työmies hoitamaan rutiineja."

Tilalta ei kuitenkaan koskaan oikein päässyt irtaantumaan.

"Tarvitaan melkoinen sukulaisten ja läheisten verkosto, että irtiotto onnistuu. Yksi hoitamaan taloa, toinen lapsia ja kolmas katsomaan karjan perään. Päivystyksen on oltava ympärivuorokautista."

Jossain vaiheessa nainen huomasi väsyvänsä. Arki alkoi tuntua liian raskaalta heti aamusta. Puhelin piti olla kaiken aikaa auki. Joka puheluun piti vastata. Jatkuvasti saatavilla oleminen alkoi kuormittaa.

"En jaksa. Voisiko jotain karsia? Karjatilalla sattuu ja tapahtuu koko ajan."

Tuulasta tuntui, että koko ajan piti tehdä jotain. Arki oli pelkkää aikataulua ja jatkuvasti ilmaantuvia kuormittavia yllätyksiä.

"Ehdotin jo useamman vuoden ajan erilaisia muutoksia maatilan toimintastrategiaan, mutta niistä ei tuntunut löytyvän mitään käyttökelpoista."

Tilanne alkoi tiivistyä vuosi sitten kesällä. Kesälomalla Tuula vielä ajatteli, että kyllä tämä tästä.

"Mutta en jaksanut. Lääkäri totesi heti ensikäynnillä masennuksen. Vaikka järjestötyössä olen nähnyt paljon burnouttia, en osannut sitä itsessäni tunnistaa."

Nainen huomasi oman käytöksensä ja ajattelunsa muuttuneen torjuvaksi.

"Pystyin hoitamaan juoksevat rutiinit. Mutta tarvitsin selkeän muutoksen. Ymmärsin, että jonkin on pakko muuttua tai peli on pistettävä poikki kokonaan."

"Muutin vuosi sitten syksyllä muutaman sadan metrin päähän maatilamme mäkitupaan ottamaan konkreettista etäisyyttä maatilan pyöritykseen. Samalla olin myös palkkatyöstä sairauslomalla. Talvella kävimme perheterapiassa. Tänä kesänä sitten laitoimme yhteisestä sopimuksesta eron vireille."

Tuula pohtii, että olisi pitänyt keskustella vakavammin ja aikaisemmin millaisilla palikoilla jatketaan.

"Eläintiloille tarvittaisiin jokavuotinen jaksamiskontrolli, vaikka terveydenhuollon puolesta. Elämä ei saisi olla exel-taulukkoa, jossa jaksamisella ei ole painoarvoa."

Tuula Hyystinmäki puhuu hyvin rauhallisesti. Ajatukset ovat jäsentyneet. Niitä on mietitty.

"Jos olisin uskonut jaksavani toipua, en olisi luovuttanut. Maatilaympäristöön liittyy minulle niin tärkeä ja tuttu arvopohja. Se on myös suunnattoman rikas kasvuympäristö lapsille."

Omaa työuraansa ja sen jatkamista nainen ei kadu.

"Minulla oli yliopistokoulutus, ammatti ja työ. Koko ajan oli selvää, että jatkan palkkatyössä. Ensimmäisen lapsen äitiyslomalla kyllä harkitsin jäämistä tilalle pysyvästi töihin. Suoritin taloushallinnon ammattitutkinnonkin, joka mahdollisti sivuelinkeinon."

"Mutta alitajunnassa tuntui silti tärkeältä pitää oma maatilan ulkopuolinen elämä. Puoliso oli itsenäinen ja voimakas, joten toisenkin on rinnalla oltava itsenäinen. Koin, että tulisin liian alistetuksi, jos olisin vielä taloudellisestikin täysin sidottu."

Perheen työnjakoa pitäisi Hyystinmäen mielestä joka maatilalla miettiä tarkemmin.

"Kodin pitäisi olla yhteisen työn pelikenttä. Jos puoliso tekee työtä tilan ulkopuolella, ei voi olettaa hänen yksin hoitavan myös kodin pyörittämistä."

Työnjako vääristyy helposti siinä vaiheessa, kun nainen on äitiyslomalla kotona. Silloin kodin askareet ja lasten asiat päätyvät helposti äidin kontolle.

"Äitiysloman loputtua ja palkkatyön alettua rooli saattaa jäädä päälle."

Jos vielä muualla töissäkäyvä osallistuu vapaa-ajallaan tilan pyörittämiseen, arjesta saattaa pikkuhiljaa tulla liian raskas taakka.

"Meilllä etenkin kevättalvet olivat raskaita, kun yöt valvottiin lehmien poikimista. Siihen vielä joku tautiepidemia vasikoille kaupan päälle, niin fyysinen jaksaminen vain loppuu. Venymisvaraa yllättäviin asioihin ei enää ole."

Luopuminen puolisosta, kodista, kyläyhteistöstä ja maatila-arjesta sekä osin lapsista ei ole helppoa.

"Olen miettinyt paljon sitä, miksi luopumisen tuska kestää ja kestää. Sekä oma että monen läheisen tulevaisuudenkuva muuttuu. Myös oma identiteetti on luotava uudelleen."

Myös tilan tulevaisuus huolettaa.

"Onhan se iso suonenisku. Avioero... Mutta sitten on myös ymmärrettävä, että kaikkihan me olemme maatilalla käypäläisiä. Isännät ja emännät. Aina tulee uusi sukupolvi, joka ottaa maan hoitaakseen."

Kyläläisten tai tuttavien ajatuksilla ei pitemmällä aikavälillä ole väliä.

"Tiedän, että tilanteemme on herättänyt jonkin verran päivittelyä kyläyhteisössä. Henkilökohtaisia yhteydenottoja on tullut ihmisiltä, jotka ovat kokeneet samaa, vallankin masennusuupumusta."

"Olen aiemmin ajatellut, että nykyihmiset päätyvät liian helposti eroamaan. Ja nyt olen tässä enkä muuta voi. Meillä oli yksi illanvietto naisten kesken ja saman pöydän äärellä oli kolme naista ja kahdeksan avo- tai avioliittoa. Olihan se vapauttavaa. Huomata, että luovuttaakin saa, jos vain rohkenee sen tehdä."

Muualla töissä -sarja jatkuu kahden viikon päästä maanantaina.