Keltainen keinutuoli on taidemaalarin ateljee – kymmenlapsinen perhe on tottunut asumaan maalausten keskellä

Joskus Virpi Mäkinen huomaa maalaavansa töihinsä palasia perheenjäsenistään tai ajatuksistaan. Aatos-pojan syntymän jälkeen hän on hiukan hidastanut maalaustahtia. 

Olohuoneessa kiikkuu hiljalleen keltainen keinutuoli. Virpi Mäkinen on tarkkana, etteivät yhdetkään pienet sormet tai varpaat jää alle.

Keltaiseksi maalattu keinutuoli ei suinkaan ole mikä tahansa kapine. Se on ensimmäinen huonekalu, jonka Mäkinen osti itselleen muuttaessaan omaan kotiinsa hieman alle 18-vuotiaana. Joku toinen olisi ehkä ostanut sängyn tai koulupöydän, mutta Mäkisen oli aivan pakko saada vanhan tavaran myymälässä näkemänsä keinutuoli.

Kaksikymmentä vuotta keinutuoli on kulkenut Mäkisen mukana kodista toiseen. Siinä istuen hän on tuudittanut kaikkia kymmentä lastaan.

"Sanoin vanhimmalle tytölleni, että pitäisikö hänenkin ostaa itselleen keinutuoli, kun hän muuttaa pois kotoa. Hän innostui ajatuksesta. Siitä voisi tulla perinne", Seinäjoella asuva Mäkinen kertoo.

Keltainen keinutuoli on antanut myös nimensä taidemaalarina työskentelevän Mäkisen blogille ja yritykselle, jonka kautta hän myy maalauksiaan.

Into piirtämiseen ja maalaamiseen syttyi jo Mäkisen lapsuudenkodissa, mutta ammatiksi se alkoi muodostua vasta joitain vuosia sitten.

Kun Mäkinen odotti nyt yhdeksänvuotiaita kaksostyttöjä Taimia ja Raitaa, hän joutui kahdeksaksi viikoksi vuodelepoon sairaalaan. Paikallaan makaaminen alkoi pian kyllästyttää, joten Mäkinen pyysi tuomaan osastolle kynät ja maalit. Kuvia alkoi syntyä, ja ihmiset halusivat ostaa niitä.

Todellinen kipinä oman yrityksen perustamiseen syttyi kolme vuotta myöhemmin Louna-tyttären syntyessä. Ehkä se oli neljänkympin kriisi, pohtii Mäkinen nyt. Hän halusi työskennellä kotona, jotta pikkukoululaisten ei tarvitsisi palata tyhjään kotiin.

Kodin olohuone taipui työskentelytilaksi, ja niin oli yritys nimeä vaille valmis.

"Ajattelin, että Virpi Mäkinen on niin tavallinen nimi, että täytyy keksiä jotain muuta ihan sosiaalisen median takia. Pienimpiä töitäni maalaan keltaisessa keinutuolissa istuen. Tämä on minun vaatimaton ateljeeni, koska muuta ei ole."

Maalauksista saamansa rahat Mäkinen laittoi visusti säästöön. Niillä hankittiin pihamaalle saunarakennus, jonka yläkerrassa nukkuvat säännöllisesti niin omat lapset kuin heidän kaverinsakin.

Tilaustyöt ovat Keltaisen keinutuolin erikoisuus. Mäkinen tallentaa kankaalle tärkeän maiseman, hetken tai tuttuja ihmishahmoja. Asiakkaan toiveesta maalaukseen voidaan piilottaa esimerkiksi jokainen perheenjäsen hahmona tai muotona.

"Taiteeni kannanotto on valoisuus ja seesteisyys, rauhallisuus ja kiireettömyys. Kun maalaan tilauksesta, tauluun tulee aina omanlaisensa sielu."

Aina aluksi Mäkinen keskustelee asiakkaidensa kanssa heidän toiveistaan. Hän pohtii tilaajan kotiin sopivat värit ja varmistaa koko maalausprosessin ajan, että ollaan varmasti menossa oikeaan suuntaan.

"Yleensä en koe, että se rajoittaisi taiteilijan vapautta. Joskus joudun kuitenkin sanomaan vastaan. Minulle on tärkeää, että työni ovat tasapainoisia, en kehtaa laittaa nimmariani työhön, jos se on epätasapainoinen."

Asiakkaiden toiveiden mukaan maalaaminen tuo Mäkisen eteen yllättäviäkin aiheita. Esimerkiksi viidakkoa tai labyrinttiä hän ei olisi ikinä itse keksinyt alkaa maalata.

Suurin osa Mäkisen asiakkaista asuu pääkaupunkiseudulla. He löytävät taiteilijan usein sosiaalisen median tai esimerkikisi Habitare-messujen kautta.

Mäkinen maalaa myös akustiikkalevyille, jotka ovat suosittuja korkeissa ja kaikuisissa kodeissa. Suurimmat työnsä hän ajaa itse perille, pienemmät paketit kulkevat Matkahuollon avulla.

Koska Mäkisen työskentelytila sijaitsee suurperheen olohuoneessa, seiniin nojaa jatkuvasti maalauspohjia ja valmiita töitä. Siinä on omat hankaluutensa.

"Kun lapset tulevat kotiin, ja jääkaapin edessä on kaksimetrinen akustiikkalevy, siitä tulee sanomista."

Ennen perheen nuorimmaisen, yhdeksän kuukauden ikäisen Aatoksen syntymää Mäkinen saattoi pitää maalaustarvikkeitaan esillä koko päivän ja maalata tovin aina kun muilta askareiltaan ehti. Nyt kun lattianrajassa möyrii kaikesta mahdollisesta kiinnostunut nuori herra, täytyy välineet siivota aina välissä pois.

Mäkistä ei pieni sekasorto haittaa, mutta hänen miehensä olisi iloinen, jos tavarat olisivat omilla paikoillaan. Janne Mäkinen on kuitenkin tottunut tilanteeseen, ja hän osallistuu ahkerasti niin maalausten kuljettamiseen asiakkaille kuin kotiaskareisiin.

Kerran viikossa hän vie lapset uimaan, jotta Virpi Mäkinen saisi vähän omaa aikaa.

"Jos olisimme molemmat sellaisia kuin minä, koko homma olisi ihan leväperäistä. Jos taas me molemmat olisimme yhtä tarkkoja kuin Janne, meidän lapsillamme olisi ihan kuivaa", taiteilija toteaa.

Ulko-ovi käy, ja eteiseen pelmahtava tyttökööri alkaa kuoriutua ulkovaatteistaan.

Mäkinen on oikeastaan aina toivonut suurta perhettä. Hänellä on itselläänkin monta sisarusta, joten lasten taukoamaton pulputus on hänestä kotoisaa.

Perheen kahdeksalla vanhimmalla lapsella on suhteellisen pienet ikäerot, mutta Aatos on selvästi joukon iltatähti.

"Louna, silloin nuorimmaisemme, on todella vauvarakas. Hän itki, että haluaisi pikkusisaruksen. Hänen surunsa sattui minuunkin. Lapsettomuus sinänsä ei ole ollut meille ongelma, mutta oli haikeaa ajatella, ettenkö enää voisi saada lasta."

Lopulta 12. perheenjäsen ilmoitti olemassaolostaan. Lapsikatraan ainoa poika oli siihen asti ollut Petrus, joka oli jo oikeastaan hyväksynyt kohtalonsa ainoana poikana siskojen ympäröimänä.

"Kun Petrus tuli sairaalaan ja sai Aatoksen syliin, hän puhkesi kyyneliin, murrosikäinen pojanjulli. Hän rakastaa hoitaa Aatosta."

Kuopus on ehdottomasti koko perheen silmäterä. Koulusta palaavat sisarukset äityvät melkein käsirysyyn kilpaillessaan siitä, kenen vuoro on pitää pikkuveljeä sylissä.

"Aatos on melkein kuin julkkis, niin monen puhelimen taustakuvana on hänen kuvansa", Mäkinen naurahtaa.