LUKUPIIRI Toisenlainen aktiiviloma Lapissa
Olen juuri saanut eteeni syyskuussa ilmestyneen Milla Ollikaisen dekkaritrilogian päätösosan. Sitä ennen palaan kuitenkin Ylläksellä tapahtuneeseen ensimmäiseen murhaan ja trilogian aloitusosaan, Veripailakat (2013).
Veripailakat on Kolariin, Ylläksen laskettelukeskukseen ja rinnehotelli Saagaan sijoittuva murhamysteeri. Sen alkuasetelma on perinteinen pohjoismaiselle dekkarille. Tapahtuu brutaali murha, jota selvittää omissa ajatuksissaan viihtyvä poliisi.
Tutkintaan tunkee mukaan utelias toimittaja avustajanaan alkoholiin taipuvainen kuvaaja. Lisäksi ympärillä hyörii joukko epäilyttäviä ja lähes varmoja murhaajaehdokkaita, joista vasta loppusivuilla paljastuu se todellinen syyllinen.
Ylläksen hiihtohissistä löytyy raa’asti murhattu teini-ikäinen poika, jonka isä on maankuulu, ehkä joidenkin vihaamakin miljonääri.
Sattuman kautta Eerika Kunnas saa murhasta vihiä jo ennen kuin poliisit saapuvat paikalle. Hän pakkaa laukkunsa ja ottaa lennon kohti Kittilää välittömästi saatuaan pomoltaan lähtöluvan.
Tapahtumien keskipisteessä on jo satunnaisesti freelancerkuvaajana toimiva Krisse. Alkoholiin ja miesseuraan liiaksikin mieltynyt nuori nainen, joka on toipumislomalla Ylläksellä äitinsä kanssa.
Kirja on täynnä mitä mielenkiintoisimpia persoonia, muualta tulleita ja alkuperäisiä asukkaita, joiden perheet ovat asuneet samoissa maisemissa sukupolvien ajan.
Toisille maisema on tuttu ja turvallinen, toisille epätoivoisen pitkien välimatkojen erämaa, josta ei ole yhteyttä ulkomaailmaan ja sivistykseen.
Historiaan poikkeaminen vasta kirjan puolivälissä yllättää mutta luo toisaalta uuden mielenkiinnon kohteen. Kenen historiasta tässä on kyse? Samalla tulee ahaa-elämys, että tämä tarina liittyy väistämättä tapahtuneisiin rikoksiin.
Tarina kerrotaan usean eri ihmisen näkökulmasta höystettynä onnistuneella, kuivakalla huumorilla. Ollikainen käyttää elävästi eri murteita ja tuo mukaan vaiettua ja ehkä kipeääkin historiaa.
”Nyt sie kuuntelet niin helevetin tarkoin. Sie et tiä missä isä on, enkä tiä miekhään. Käsitäksie!
Nyt häntä viimein itketti, itketti niin että silmiä kirveli, mutta ei pelko isästä vaan äidistä, joka oli kuin vieras.”
Arvaamattoman kauas voi kantaa aikaisempien sukupolvien kokema vääryys ja petetyksi tuleminen.
Kirjan tarina panee miettimään, kuinka vanhemmat voivat huomaamattaan istuttaa omat ajatuksensa, kaunansa ja katkeruutensa jälkipolviin.
Trilogian
seuraavat osat ovat Vesiraukka (2014) ja Pirunkuru (2015).
Mia Niemelä
Milla Ollikainen: Veripailakat.
222 sivua.
Like 2013.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
