Maatalous kutsuu EM-sankari Kristiina Mäkelää, kun huippu-urheilu joskus jää – ”Lapsena ratsastin lehmillä ja pyydystin villikissoja”

Orimattilassa varttunut Kristiina Mäkelä on asunut viimeiset kymmenen vuotta Helsingissä. Kuva: Jarno Mela

Kolmiloikkaaja Kristiina Mäkelä saapuu suoraan studiokuvauksista, joissa tehdään aina vahva meikki. Hän päivittelee, että tuntuu hassulta olla noin paksussa tällingissä, sillä itse tulee laitettua paljon kevyemmällä kädellä.

Kilpakausi on ohi, mutta aiemmista kausista poiketen Mäkelän kiireet jatkuvat. Siitä on syyttäminen erinomaista menestystä Münchenin EM-kisoissa, joka on tehnyt hänestä tutun myös urheilua vähän seuraaville ja halutun vieraan eri tilaisuuksiin.

Lapsuudenmaisemissa Orimattilassa oli haastatteluhetkellä kesken kymmenen koulun kiertue, jossa hopeinen mitali kiertää luokassa ja samaan aikaan oppilaat ja muutkin saavat vapaasti kysellä häneltä mitä mieleen tulee – kuten piikkareiden merkkiä ja kolmiloikan tekniikkaa.

Vaikeimmat kysymykset ovat kuulemma ne, kun hän joutuu kertomaan ”lempparijuttuja”.

”Mieliruokaa esimerkiksi on vaikea sanoa. Kaikki ruoka on hyvää, jos se valmistetaan hyvin.”

Eläimistäkin lapset kysyvät, ja ne ovat hänen sydäntään lähellä jo ammatinvalinnan vuoksi. Mäkelä on opiskellut Helsingin yliopistossa maa- ja metsätaloustiedettä alemman korkeakoulututkinnon verran ja erikoistunut kotieläintieteeseen.

Eläinrakkaudelle oli hyvä mahdollisuus jo mummolassa Orimattilassa, josta Mäkelällä olisi lapsuuden eläintarinoita vaikka koko päiväksi. Hevosten puutteessa hän yritti kouluttaa maatilan hiehoista ratsukkoja siskon ja naapurin tytön kanssa.

”Ensin se oli lähinnä rodeota, mutta vähitellen lehmät tottuivat touhuihimme. Lopuksi ne juoksivat luoksemme, kun tulimme katsomaan niitä. Oli hauskaa huomata, että myös lehmän kanssa voi harrastaa hieman samaan tapaan kuin vaikkapa koiran.”

Toisinaan Mäkelä pyydysti kavereidensa kanssa pihapiirin puoliksi villejä kissoja, ja yksi sellainen päätyi paidan alla kotimatkalle. Äidille asia selvisi vasta puolimatkassa kotiin. Tytär ilmoitti lähtevänsä, jos kissa lähtee. Molemmat jäivät, ja kissa ristittiin Molliksi.

Myös toinen kissa tuli myöhemmin perheeseen jokseenkin samalla tekniikalla. Loppujen lopuksi niistä tuli myös hänen vanhemmilleen äärimmäisen rakkaita.

Aina lopputulos ei ollut yhtä onnistunut hyvistä aikeista huolimatta.

”Kerran löysimme pääskysenpesän, joka oli pudonnut tai pudotettu. Veimme sen leikkimökkiin ja yritimme ruokkia poikasia kastemadoilla. Hävisimme äitilinnulle.”

Mäkelä arvelee, että lapsuuden muistot ovat ehkä alitajuisesti vaikuttaneet opiskelupaikan valintaan. Ensin mielessä olivat opettajan opinnot, mutta niitä olisi ollut vaikea yhdistää urheilu-uraan. Sitten hän etsi jotain biologiaa sivuavaa ainetta ja keksi maa- ja metsätalouden.

Henkisesti Mäkelä toteaa olevansa ”oppisopimuksella” MTK:ssa. Järjestö tukee hänen urheilu-uraansa, ja samalla hän yrittää imeä mahdollisimman paljon tietoa ja asioita maataloussektorilta. Opinnot jatkuvat vielä yliopistossa, kun urheilu jää jossain vaiheessa vähemmälle. Työkuviot selviävät sitten aikanaan.

”On hienoa päästä huipputason tietämyksen äärelle näkemään, mitä maatalous on ja mitä se tarvitsee.”

Tieto lisää myös nöyryyttä, ja Mäkelä varoo esittämästä varmoja mielipiteitä maatalouspolitiikasta. Muutamia asioita on kuitenkin pyörinyt mielessä.

”Asiantuntijaksi en lähde, vaikka muutama kirja on tullut luettua. Sitä olen kyllä miettinyt, miten samaan aikaan ruokitaan maapallon väkimäärä ja pidetään luontoa yllä – eli mitä valintoja pitäisi tehdä, jotta asiat menisivät parempaan suuntaan.”

Hän on varma, että samat lääkkeet eivät sovi koko maapallolle. Esimerkiksi liikakalastus ei yleisesti ottaen ole ympäristöteko, mutta Suomessa taas tiettyjen kalalajien runsas kalastus saattaa tervehdyttää vesistöä.

Kolmiloikka koettelee kehoa ja niveliä. Kolmikymppisenä loikkaaja on periaatteessa parhaimmillaan, mutta 29-vuotiaana Mäkelä ymmärtää kilpaurheilun päätyvän vääjäämättä joskus. Aiemmin Mäkelä ajatteli, että mitali kruunaisi uran. Nyt nälkä on selvästi kasvanut.

”Mitalin jälkeen oli hetken tyhjä olo. Sitten ajattelin, että minulla on työkalut olemassa ja voin tehdä saman uudelleen.”

Toisaalta hän toteaa, että tulevia mitaleja ei ole yhtään helpompi saavuttaa. Samaan kuntoon pääseminen on jälleen kovan työn takana.

Vuodet ovat opettaneet kehonhuoltoa ja sitä, kuinka parhaiten säästyy vammoilta. Maallikolle saattaa tulla yllätyksenä esimerkiksi se, että hyppääminen kilpailuissa puoliteholla on vaarallisempaa kuin täysillä.

”Ei saa varoa yhtään. Sen vuoksi riski usein kasvaa väsyneenä.”

Kolmiloikan ensimmäinen hyppy, kinkka, on Mäkelän mukaan tärkein. Sillä tehdään kärjistäen metrit ja kahdella muulla sentit. Myös ensimmäinen kontakti maahan ponnistuksen jälkeen on kaikkein rajuin, kuluttavin. Toisinaan voi sattuakin.

Toisaalta hyppytapoja on monia. Osa urheilijoista tekee valtavan ensimmäisen loikan, sinnittelee toisen ja panostaa taas viimeiseen. Mäkelä taas yrittää pitää vauhtia yllä koko suorituksen ajan.

Nälkä urheiluun ei sammunut hopeamitaliin. Kristiina Mäkelä aikoo jatkaa kolmiloikkaa niin kauan, kun hänellä on jotain annettavaa lajille. Kuva: Jarno Mela

Mäkelä on asunut viimeiset kymmenen vuotta Helsingissä, missä koti sijaitsee Myllypuron kaupunginosassa kätevästi talvitreenauspaikkana palvelevan Liikuntamyllyn ja opiskelupaikan lähellä. Kaupunginosan maine on parantunut huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana.

”Aluksi hieman jännitin, miten selviydyn tuolla isossa maailmassa ja vielä naisena.”

Nyt asia jo hieman naurattaa, sillä urheilu-uralla on tullut kierrettyä eri puolilla maailmaa.

Mäkelästä paistaa aidosti avoimuus ja ystävällisyys, ja usein hän katsoo kaupungilla vastaantulijoita silmiin ja hymyilee.

”Positiivisuus on mahdollisuus. Olen ymmärtänyt, että jos ei tiedä, mitä tekee, kannattaa tehdä muille hyvää. Sellaisesta tulee myös itselle hyvä mieli.”

Itsensä löytämisessä ja hyväksymisessä kesti nuoruudessa tovi, sillä 185-senttisenä häneen kiinnitetään helpommin huomiota kuin moneen muuhun.

”Nuorena olen ollut paljon ujompi, ja syynä oli varmasti tuo pituus. Jossain vaiheessa ymmärsin, että olen ja saan olla juuri tällainen oma itseni.”

Avoimuudella on raja. Julkisuuden henkilönä hän on vetänyt yksityisyyden rajan siihen, että perheestään tai läheisistään hän ei puhu julkisesti.

Hän lisää, että itse hän on prikulleen se sama Kristiina kuin ennen mitalia.

”Oikeastaan mikään ei ole muuttunut mutta kiire lisääntynyt. On pelkästään huojentavaa ja iloista onnistua siinä, mihin on panostanut. Muuta ei tarvitse.”