Sota-aikana rintamalle saapunut kirje naiselta oli kuumaa tavaraa -pikakirjoituksella kirjesalaisuus säilyi

Ulla ja Orpo kirjoittivat toisilleen päivittäin kirjeitä jatko-sodan aikana. Kuva: Kari Salonen

Eläkeläinen, päivätyönsä toimittajana tehnyt Kauko Mäntylä ottaa esille nipun kahisevia kirjeitä. Niitä on satoja, ja monet niistä kirjoitettu lyijykynällä pikakirjoituksella. Joissakin kirjeissä on sekä pikakirjoitusta että tavallista tekstiä.

Kirjeistä syntyi Mäntylän tuore kirja "Ulla hyvä, Parahin Orpo – Kahden nuoren sotakirjeet 1942–1944 linjalla Köyliö – Kannaksen Rautu”. Teos kertoo Mäntylän vanhempien jatkosodan aikaisesta kirjeenvaihdosta.

Pikakirjoitus on vieraalta näyttävä kirjoitustapa, joilla taltioitiin pitkään esimerkiksi eduskunnan puheet.

Pikakirjoituksen juuret ovat jo antiikin Kreikassa ja Roomassa. Pikakirjoituksen tarkoitus on taltioida puhetta nopeammin kuin tavallisella kirjoituksella pystyy.

Mäntylä opetteli pikakirjoitustaidon lukioikäisenä vuoden kestäneellä kirjeopiston kurssilla.

Mäntylän äiti, Ulla oli oppinut pikakirjoituksen taidon Pellervon kirjeopistossa. Kaukon isä Urpo opiskeli pikakirjoituskurssin puolestaan sodan aikana Kansanvalistusseuran kirjeopistossa.

”Kun Urpo oli rintamalla, niin siellä saattoi olla kaksitoista nuorta äijää asustamassa samassa korsussa. Heti kun sotamies sai naiselta kirjeen ja silmä vältti, kirje pengottiin kätköpaikoista esille ja luettiin tietysti saman tien”, Mäntylä sanoo.

Kaksikon soveltama pikakirjoitus mahdollisti kuitenkin sen, että kirjeiden sisältö pysyi vain heidän kahden välisenä.