Opettajat ja leirien vetäjät huomaavat, että nuoriltakin voi oppia
Nuorilta löytyy kykyä anteeksipyyntöön ja -antoon, kirjoittaa kolumnisti Salla Autere.
Leireillä joudutaan luomaan hauskanpidolle säännöt. Kuva on partiolaisten suurleiriltä yli kymmenen vuoden takaa. Kuva: Kari Salonen14.8.202210:00
Viime viikon vietin lumijokisten nuorten kanssa rippileirillä. Leirimme alussa pidin nuorille turvallisuusoppitunnin, jonka aika käytiin läpi kaikki käytännön asiat mitä leirillä saa tehdä ja mitä taas ei.
Tulenteko oli kiellettyjen listalla, samoin kuin uiminen ilman täysi-ikäistä valvojaa. Ei saanut juoda energiajuomia, eikä poistua leirialueelta ilman lupaa. Monenlaisia sääntöjä siis, jotta me kaikki reilut 30 ihmistä voisimme viettää turvallisen ja mukavan leirin.
Yksi tärkeimmistä turvallisuustunnin ohjeista ei kuitenkaan koskenut mitään konkreettisen tekemisen kieltämistä, vaan sitä miten meidän tulee kohdella toisiamme. Rippileiriltä saattaa tulla kotiutetuksi kesken leirin monestakin syystä, mutta yksi vakavimmista on toisen ihmisen kiusaaminen.
Kiusaamiselle oli leirillämme totaalinen kielto. Ei pilkkanimiä, naureskelua, toisen ulkopuolelle jättämistä, ei nettijulkaisua ilman asianomaisten lupaa, ei fyysistä eikä sanallisista kiusaamista. Eikä pahanilman luomista, vaan avoimuutta ja avarakatseisuutta. Ja ohjeena oli myös, että jos vahingossa tai ajattelemattomuuttaan toista loukkaa, niin teini-ikäisen pitää kyetä ottamaan siitä vastuu.
Ei selitellä, että miksi niin teki tai vierittää syytä toisten niskoille, vaan myöntää virhe ja korjata tilanne pyytämällä anteeksi. Tämä koski myös kaikkia muita vahinkoja, joita leirillä voi sattua. Niin tavaroiden rikkoontumista kuin kinasteluitakin, joita saattaa intensiivisen yhdessäolon myötä syntyä. Asioita, joiden pitäisi meille aikuisille olla ihan selviä.
Mutta niin kuin ihmisten kanssa toimiessa aina, niin oppimista tapahtuu puolin ja toisin. Vaikka itse leirillä toiminkin opettajan roolissa, niin veikkaan, että opin leirillä yhtä paljon kuin itse pystyin nuorille oppeja jakamaan. On niin helppoa sanoa yhtä, mutta huomata, että itse toimiikin eri tavalla.
Ei mikään selitys tai väsymys oikeuta huonoa käytöstä.
Ehkä jokainen vanhempi tai lasten kanssa työtä tekevä tietääkin sanonnan ”älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon”. Ja huomasin saman pätevän myös itseeni. Kuinka helppoa onkaan ohjeistaa muita, mutta omien sääntöjen noudattaminen voi olla vaikeaa. Väsyneenä saattoi sanoa turhankin tiukasti asioita nuorille, aina ei jaksanut hymyilyttää.
Jonkun turhankin tiukan puhuttelun pidin nuorille leirin aikana, kun meno kävi liian villiksi. Seuraavana aamuna pyysin anteeksi, mutta huomasin, että jouduin lähes puremaan itseäni kieleen, etten alkanut selittelemään ja keksimään tekosyitä. ”Olin niin väsynyt, nälkäkin vaivasi ja kiire, kotiasiat mietitytti” -syyt olisi ollut helppo ottaa käyttöön. Mutta eihän se mitään olisi muuttanut. Ei mikään selitys tai väsymys oikeuta huonoa käytöstä.
Oli upeaa huomata, että nykynuoret ottivat vastuun teoistaan, ilmoittivat heti jos tavaroita rikkoontui, pyysivät anteeksi, jos sattuivat toista loukkaamaan. Olivat suoraselkäisiä ja vastuuntuntoisia. Anteeksipyytämisen ja -annon teemat, uudelleen aloittamisen mahdollisuus olivat heille tuttuja asioita.
Jotain hyvin kristillistä siis näkyy nykynuorissamme. Armo ja parannuksen mahdollisuus, joka suodaan niin itselle kuin muillekin.
Kirjoittaja on Lumijoen seurakunnan vs. kirkkoherra.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
