Näyttelijä Elina Knihtilä kasvoi sukutilallaan maaseudun puolustajaksi – näin hän kertoi lapsuudestaan Kantrille vuonna 2011

Kantrin juttu Elina Knihtilästä julkaistiin vuonna 2011. Kuva: Kantri

Näyttelijä Elina Knihtilää haastateltiin MT:n Kantri-lehteen vuonna 2011. Knitilä on tuttu paitsi teatterista, myös lukuisista elokuvista ja tv-sarjoista. hän on voittanut kaksi Jussi- ja kolme Venla-palkintoa. Hän on toiminut myös Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorina.

Elina Knihtilälle ei kannata mennä heittämään, että kyllä maalaisilla on elämä helppoa: on kalliit pelit ja vehkeet. ”Mulle tuollaiset väitteet on punainen vaate. Aina, jos joku alkaa selittää jotain tuollaista, sanon ensin, että mä en nyt hermostu... ja hetken päästä olen täydessä vauhdissa”, Knihtilä tunnustaa.

”Olen aina maaseudun puolustaja. Mun ystävät tietää sen.”

”Tajutaanko, arvostetaanko ja ymmärretäänkö, millaista ammattitaitoa maatalousyrittäminen vaatii?” Knihtilä pohtii.

”Kyllä se on kovaa yrittämistä, sopii mennä kokeilemaan”, näyttelijä sanoo äänenpainolla, joka vakuuttaa, että nainen tietää mistä puhuu.

Toki maalaistalon tyttö Kouvolan Valkealasta tietääkin, vaikka on nyt nelikymppisenä asunut yli puolet elämästään kaupungissa.

”Silti on iso osa identiteettiä se, että on kasvanut maalla”, Knihtilä toteaa.

”Olen nähnyt kotona miten rankka ammatti maanviljelijän työ on. Ikinä ei voinut lähteä mihinkään”, Knihtilä muistelee. ”En ollut koskaan lapsena lomilla vanhempien kanssa, siitä piti nautakarja huolen, eläimet piti huolehtia. Rantasauna oli meidän kesämökki. Ja kun isä panosti viljelijäksi ryhtyessään navettaan, se oli hetken paremmassa kunnossa meillä kuin ihmisten asumukset.”

Maanviljelijäksi Knihtilä ei koskaan kuvitellut tulevansa, ja hän on kiitollinen siitä, ettei hänen odotettu jatkavan tilaa. ”Ajattelin aina, että musta tulee näyttelijä. Kotona ei koskaan painostettu mihinkään, päinvastoin on aina tuettu mun omaa haavetta.”

”Abivuonna kävin kaverini ja nykyisen näyttelijäkollegani Pirjo Longan kanssa junalla Kouvolasta Ylioppilasteatterissa Helsingissä. Junalippuihin meni aika paljon rahaakin, mutta vanhemmat maksoivat, vaikka rahasta oli varmaan tiukkaa. Koulun jälkeen lähdettiin ja yöllä kahden aikaan oltiin Kouvolassa ja vanhemmat haki junalta. Ajattele, abivuonna! Ja vanhemmat suostuivat siihen”, Knihtilä päivittelee.

Vuosien varrella Knihtilän suhde maaseutuun on muuttunut.

”Ensin oli tärkeää päästä kaupunkiin, nähdä mitä kaupunki tarjoaa. Jossain vaiheessa sitä sitten oli hirveän huolissaan, katseli pelloille lahoavia latoja ja mietti, mitä suomalaiselle maataloudelle ja maaseudulle tapahtuu. Olen koko ajan yrittänyt seurata sitä.”

Paluuta maalle Knihtilä ei haikaile.

”Monilla kaupunkilaisilla on sellainen romanttinen kuva maaseudusta, että sinnehän voi sitten palata, jos siltä tuntuu. Olen realisti, jos näyttelijän työt loppuisivat, en todellakaan voisi noin vain lähteä viljelemään. Se vaatii koulutusta ja ammattitaitoa ja sitä säätelee iso byrokratia.”

Vaikkei tilaa jatkakaan, sukupolvien ketju on Knihtilälle tärkeä, samoin vuosisatoja suvussa kulkenut sukutila.

”En halua olla se, joka myy sen. Se on suvun paikka. Vaikka pellot on vuokralla, on tärkeää, että kotitila on siellä.”

Knihtilälle on iso juttu sekin, että vaikka itse ei kotitilan peltoja viljele, niitä kuitenkin viljellään. Kun Knihtilän isä Ilkka Knihtilä jäi eläkkeelle tänä vuonna, Knihtilän pikkuserkku Tommi Hasu jatkaa peltojen viljelyä.

Ratkaisu on hyvin luonteva. ”Meidän isät ovat viljelleet aina yhdessä”, pikkuserkukset kertovat.

”On tämä minullekin iso juttu”, Tommi Hasu sanoo. ”On kunnia-asia saada viljellä suvun peltoja. Nämä ovat tutut pellot, sillä yhdessä näitä on viljelty tähänkin asti. Ja minä oon pyörinyt mukana koko ikäni, pikkupojasta asti olen ollut mukana viljelyhommissa.”

”Kyllä minulle on ollut aina selvää, että haluan olla maanviljelijä”, Hasu toteaa. Toistaiseksi hän viljelee peltoja isänsä Tuomo Hasun kanssa, sillä 23-vuotiaalla nuorella isännällä on agrologiopinnoissa vielä kolme vuotta jäljellä. Sitten on Hasun tilalla edessä lopullinen sukupolvenvaihdos.

Knihtilälle oli jossain vaiheessa uusi asia se, etteivät maanviljelijät kaikkialla tee yhdessä työtä.

”Olen tottunut siihen, että työt tehdään yhdessä sukulaisten kanssa. Isällä on aina ollut työkavereita. Meillä on työt aina jaettu. Samoin meillä on aina jaettu vehkeet: kuivuri, puimuri ja muut.”

”Lapsuudesta kaipaan heinätalkoita, ne oli ihania. Se on mun 80-luvun nostalgiaa: tehtiin paaleja ja serkukset kisailivat kuka saa ajaa traktoria, se oli niin kivaa. Heinätöiden aikaan aina jossain talossa syötiin lounasta, toinen talo toi kahvit ja kolmas tarjosi ilta-aterian ja sitten mentiin rantasaunalle saunomaan”, näyttelijä muistelee.

”Olen kiitollinen siitä, että sain lapsena kasvaa sellaisessa yhteisöllisyydessä. Nytkin ihmisten pitäisi liittoutua, yhteistyö olisi kaiken A ja O. Maanviljelijän työ on helposti yksinäistä duunia, luulisi, että olisi helpottavaa saada vertaistukea.”

Maaseudun puolustaminen ei jää vain näyttelijän puheisiin. ”Kuluttajana teen sen mitä pystyn: ostan suomalaisten pientuottajien tuotteita. Onhan ne arvokkaita eivätkä sovi jokaisen kuluttajan kukkarolle. Toistaiseksi laitan rahani niihin, kannatan sillä suomalaista maataloutta.”

Helsingin keskustassa sijaitseva maatilatori on Knihtilän kantapaikka.

”Sieltä saa myös leipää, joka on tehty Hasun tilan luomuviljasta. Jatkossa joukossa on omankin pellon viljaa.”

Lähiruoka ja luomu ovat Knihtilän sydäntä lähellä. ”Luomussa voisi olla tulevaisuus, tosin tämä on vain tämmöinen maallikon näkemys”, Knihtilä arvelee.

”Mutta luomussakin pitää osata jatkojalostaa raaka-aineita. Siitä on tehty Suomessa hirvittävän vaikeeta. Me ihastellaan Ranskassa pienten tuottajien tuotteita; miksi se on onnistuu Ranskassa, jossa on ihan samat EU-direktiivit? He ovat vaan niin neroja!” Knihtilä ironisoi. ”Ehkäpä siellä katsotaan aavistuksen verran sormien läpi.”

”Kun itse menen kaupunkilaisena maalle, haluaisin lähitilan munia ja leipää. Mutta Siwassa on Vaasan paloja pussissa ja Munakunnan munia. Keskusliikkeet hallitsevat. Ranskassa tuollaisesta pillastuttaisiin ja vaadittaisiin lähiruokaa. Jos halutaan kehittää ruokakulttuuria, pitäisi meilläkin jotenkin kapinoida!,” Knihtilä puhkuu.

Knihtilää on nähty viime aikoina niin elokuvakankaalla, televisiossa kuin teatterin lavallakin. Pohjantähti 2011 -näytelmä marssitti keväällä Kansallisteatterin lavalle suomalaisten maanviljelijöiden tunnot hämäläisen Ritvalan kylän viljelijöiden haastatteluina. Näytännöt jatkuvat syksyllä.

Knihtilä esittää näytelmässä kaupunkilaista teatteriohjaajaa, joka puolustaa viljelijöitä.

”Sillä ei ole merkitystä mitä mä siinä näyttelen, vaan mitä maanviljelijät sanovat”, näyttelijä painottaa. ”Minusta on kauhean tärkeää, että viljelijöiden ajatukset tulevat julki Kansallisteatterissa, myös se problematiikka EU-tuista.”

Maanviljelijöiden todellisuus on pistänyt monet kaupunkilaiskatsojat miettimään ja Knihtiläkin on kuullut näiden kommentteja.

”Monelle katsojalle on ollut yllätys se työmäärä mitä viljelijät tekevät. Yllätys monille on myös se, että jokainen maanviljelijä joutuu ostamaan tilansa, ei sitä vain saada. Ja ne kalliit vehkeet on pakko olla.”