Tiesitkö tämän palmusunnuntaista? – Virpomisvitsaa säilytetään ikonin päällä ja sitä voi käyttää apuna karjan laskemisessa ulos keväällä

Alunperin virpojat pukeutuivat siisteihin pyhävaatteisiin. Naamiaispuvut alkoivat yleistyä virpomiskierroksella vasta joitain vuosikymmeniä toisen maailmansodan jälkeen, arvioi arkistotutkija Juha Nirkko Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta. Kuva: Jukka Pasonen

Reipas ovikellon rimpautus sunnuntaina kertoo, että virpojat ovat jälleen liikkeellä. Oven avaaja löytää ulkoportailtaan tönöttävän joukon noitia, kissoja ja tipuja, saattaapa mukaan olla myös Darth Vader tai yksisarvinen.

Pienet virpojat latelevat yhteen ääneen ulkoa opetellut lorun ja koristeltua vitsaa vastaan odotetaan palkkiota.

Pajunoksat eivät ole sattumalta päätyneet pääsiäisaskartelijoiden suosikkimateriaaliksi. Suomen keväässä pajunkissat ovat risukkojen ainoita elonmerkkejä, joten ne sopivat parhaiten symboloimaan palmunlehviä, joita ihmiset heittivät Jeesuksen eteen hänen ratsastaessaan aasilla Jerusalemiin.

"Puihin ja oksiin liittyy luonnonuskonnoissa jo itsessään taikavoimia", arkistotutkija Juha Nirkko Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta kertoo.

Pyhiä oksia on käytetty katolisen kirkonpääsiäiskulkueissa jo 500-luvulla.

Karjalassa, Savossa ja itäisillä lähialueilla nuoret heräsivät varhain ja herättivät sukulaisensa heiluttelemalla näiden edessä koristeltuja pajunoksia ja lausumalla samalla loruja eli virpomalukuja..

Tavan uskottiin parantavan terveyttä ja karkottavan pahaa.

"Usein virvottiin sukulaisia, kummeja ja muuten läheisiä. Se oli vilpitöntä hyvän onnen toivottamista toisille", Nirkko kertoo.

Nykyinen tapa saada palkka heti virpomisen jälkeen on suhteellisen uusi. Perinteisesti virpojat palasivat hakemaan palkkionsa viikon päästä. Vitsan vastaanottaneet ihmiset saattoivat antaa nuorille kananmunia, muita elintarvikkeita, rahaa tai kokonaisen aterian.

Nopeasti virpominen alkoi saada mitä moninaisempia muotoja. Lapset saattoivat saada palkaksi suklaamunan, aikuiset viinaryypyn. Joskus köyhät virpoivat rikkaampiaan almujen toivossa.

Toisen maailmansodan jälkeen tapa levisi laajemmin ympäri Suomea Karjalan siirtolaisten mukana.

Virpominen alkoi sekoittua läntiseen perinteeseen, jossa pikkunoidat kiertelivät pääsiäislauantaina. Virpojat vaihtoivat tavalliset vaatteensa naamiaisasuun eivätkä enää yrittäneet herätellä sukulaisiaan aamuvarhain.

Luterilaisille virpominen sulautui osaksi pääsiäisen tapakulttuuria, kun taas ortodokseilla tapaan liittyy edelleen uskonnollisia kaikuja.

"Oksa siunataan kirkossa ja se säilytetään arvostetulla paikalla, ikonin päällä. Mukana on myös kansanuskon ulottuvuus, sillä vitsaa voitiin käyttää apuna, kun laskettiin karjaa ulos keväällä. Oksassa ajateltiin olevan taikavoimaa, jonka ansiosta karja osaa takaisin kotiin."

Ennen kuin kaupoista saattoi ostaa teollisia koristuksia pajunoksaan, koristeltiin vitsat esimerkiksi oikeilla sulilla tai kauniilla paperinpaloilla.

"Heittäisin, että 1970-luvulta lähtien virpominen on ollut suunnilleen sellaista, kuin se on nykyään. 1980-luvulla tapa oli jo hyvin voimissaan", Nirkko sanoo.

Ahneet virpojat, paljaat virpomisoksat ja alkuperäisestä, itäisestä perinteestä poikkeavat naamiaisasut herättävät nykyään perinteisesti tunnekuohuja palmusunnuntain tienoilla. Myynnissä on jopa kylttejä, joilla voi ilmoittaa ovatko virpojat tähän taloon tervetulleita.

Myös kerrostalojen lukitut porttikäytävät saattavat vaikeuttaa virpomiskierrosta, ja Nirkko uskookin monien lasten palanneen virpomaan lähinnä omia tuttujaan.

"Virpomiseen liittyvä sanataide on myös hauskaa. En halua olla perinnepoliisina, mutta virpojat voisivat opetella muutakin kuin sen yhden lyhyen pätkän. Virvottavan voisi yllättää jollain pidemmällä ja tuntemattomalla virpomaluvulla", Nirkko vinkkaa.

Lähde: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.