Maailman arvokkainta asiaa ei ajattele ennen kuin se järkkyy − ajatuksiaan rauhasta kertovat muusikko-elokuvaohjaaja, psykologi, historioitsija, kenttärovasti sekä runoilija

Rauha on se olotila, kun voi olla ajattelematta ja tuntematta pelkoa hengestään ja turvallisuudestaan. Se on tilanne, jossa pystyy ajattelemaan tulevaisuuttaan.

Kulunut vuosi on muuttanut ajatuksiani rauhasta. Ukrainan sodan aikana monet puskevat ukrainalaisia neuvotteluihin, kompromissinkin ehdoilla.

Kuitenkin, jos Ukraina suostuu alueluovutuksiin, on vain ajan kysymys, milloin Venäjä hyökkää uudestaan. Se on selvää, jos katsotaan mitä on tapahtunut 2014 vuoden Krimin valtauksen ja myöhemmin Donetskin alueiden pakkoliittämisestä lähtien.

Oikea rauha on sellainen, joka on pysyvä. Vääryydelle rakennettu rauha aiheuttaa vääryyttä kokeneelle osapuolelle trauman ja tarjoaa hyökkääjälle otollisen mahdollisuuden rikkoa myöhemmin rauha.

Länsimainen yhteiskuntamallimme ja demokratiamme on haastettu asein. Oikeudenmukaisen rauhan saamiseksi pitää olla valmis puolustautumaan myös asein. Hyökkäyssodan, Venäjän hyökkäyksen puolustajat ja sodan lietsojat vastustavat yleensä myös demokratiaa.

Nyt tarvitaan rauhan tekoja. Pitää osoittaa venäläisille ihmisille, että tie onneen käy demokratian ja kansalaisyhteiskunnan kautta, sekä korjaamalla vääryydet joita he ovat tehneet ukrainalaisia kohtaan. Se tarkoittaa miehitetyiltä alueilta poistumista ja sotakorvauksia.

Sodan keskellä rauhaa voi vaalia tekemällä ja ylläpitämällä kulttuuria sekä pitämällä esillä sodan epäinhimillisyyttä, jotta ihmiset eivät turtuisi sotaan.

Lukas Stasevskij

Ukrainassa asuva suomalais-ukrainalainen sellisti ja ­elokuvaohjaaja

Rauhassa on kolme tasoa: ihmisen oma sisäinen rauha, rauha ympäristön ja läheisten kanssa sekä maailmanrauha.

Gandhi sanoi: Rauhaan ei ole tietä, rauha on tie. Rauha on rinnakkaiseloa. Rauha on sovintoa, se on lohdun sanoja.

Poliittisesti ajatellen rauha rakentuu demokratialle. Aina pitäisi olla mahdollisuus keskustella ja kuunnella, miksi toinen ajattelee toisella tavalla.

Rauhan arvostaminen on kuluneen vuoden aikana noussut suunnattomasti johtuen sodasta. Joulu korostaa meillä rauhan merkitystä.

Suurin osa meistä on tuudittautunut arkeen. Suomi on turvallinen maa, jossa demokratia toimii. Rauha on sitä, että voi elää turvallisesti omaa arkea.

Rauhan tekoja on olla ystävällinen toisille. Olen kuunnellut kuluneena syksynä eduskunnan kyselytunteja kauhuissani. Oppositiota toki tarvitaan, mutta se, että on vihainen kuin terrieri, ilkeä, se ei rakenna mitään. Vihaan vastataan vihaisesti, viha tarttuu.

Rauhan vaaliminen omassa elämässä on tärkeää. Voit miettiä, miten esität omia ajatuksiasi, voitko sanoa asiasi ystävällisesti, rakentaa turvallisuutta ympärillesi.

Pysähdy hetkeksi ja mieti millainen yhteiskunnan jäsen olet. Tervehdi ja sano kiitos.

Mieti miten elät, kuinka suvaitsevainen olet. Suvaitsevaisuus on todella keskeistä rauhan kannalta. Erilaisuus on rikkautta, on tärkeää yrittää ymmärtää erilaisia ihmisiä. Vääriä tekoja ei pidä hyväksyä, se on eri asia. Rauha on sitä, että kunnioittaa toisen tapaa elää, sovinnossa elämistä.

Mielenrauha lähtee siitä, että täyttää yhteiskunnassa oman paikkansa kohtuullisen hyvin, on hoitanut sen, mitä itselle on annettu.

Armollisuus itselle on tärkeää. Muuta mitä voit. Putinia et voi muuttaa, mutta voit auttaa ukrainalaisia.

Pirkko Lahti

psykologi, ­filosofian ­lisen­siaatti ja Suomen Mielen­terveysseuran ­pitkäaikainen toiminnanjohtaja

Euroopassa pitkään jatkunut rauha on vaihtunut veriseen, raatelevaan sotaan, joka koskee niin sotilaita kuin siviilejä. Tapahtumien näyttämö on Ukraina, Itä-Euroopan ennen niin kukoistava vilja-aitta, jonka tasangot ja arot ovat tänään täynnä savuavia raunioita.

Tuhoja tekee Venäjä, harhainen hyökkääjä, syistä, jotka eivät oikeastaan ole syitä ollenkaan, vaan loukattua ylpeyttä ja suuruudenhulluutta. Mutta tätä sotaa käydään lähes kaikkialla Euroopassa myös hybrisodan ja pakotteiden sekä vastapakotteiden muodossa. Siksi se on tavallaan totaalinen.

Uutismedioista välittyvä kauhukuva palauttaa mieleeni ajat, jolloin koin noin 6-vuotiaana pikkupoikana Helsingin pommitukset helmikuussa 1944. Dramaattiset herätykset keskellä yötä ja toistuvat pakenemiset kellarissa sijainneeseen sirpalesuojaan sekä niiden välttämätön crescendo, vihollisen pommin osuminen asuntoomme, ovat jääneet syvälle muistini komeroihin.

Seurasi evakkokausi lumisella maaseudulla, joka on painunut mieleeni onnen ja rauhan aikana.

Roomalainen viisaus sanoo sodasta ja rauhasta: Jos haluat rauhaa, varustaudu sotaan. Paradoksin ytimenä on ajatus, että hyvin aseistautuneen kimppuun kukaan ei uskalla hyökätä. Tämä on tällä hetkellä Natoon melkein päässeen Suomenkin elämänohje. Mutta kuten useimmat lentävät lauseet sekin on oikeastaan puolitotuus. Paljon useammin kuin tie rauhaan, on aseistautuminen ja sotaan varustautuminen ollut esinäytöstä sotaan.

Ukrainassa käynnissä olevaa julmaa näytelmää ei voi verrata toisen maailmansodan alkutahteihin, kuten moni on tehnyt. Suomihan oli mukana aivan sen suuren sodan alkurytäkässä talvisodan muodossa.

Vertailun kohteeksi sopii paremmin ensimmäinen maailmansota, jossa istuimme – kuten nytkin – aluksi enemmänkin katsomossa. Mutta kun taistelukentiltä kohta alkoi kuulua ennen kokemattomia kuolemanviestejä, niin myös rauhanaate sai tapahtumista uudet siivet.

Suomen Rauhanliitto perustettiin 1920 ja sen jäseniin kuului isoisäni, kirjallisuusprofessori Viljo Tarkiainen. Hänenkin rauhantahtonsa hupeni talvisotaan mennessä. Kun sota osuu omalle kohdalle, kysytään rauhan ystävältä lähes epäinhimillistä vankkumattomuutta.

Tässä piilee juuri Ukrainan sodan tragedia. Vastakkain eivät ole ukrainalaisesta näkökulmasta katsoen sota ja rauha, vaan sota ja orjuus. Venäjän voitto merkitsisi oman itsenäisyyden – ainakin täyden suvereniteetin – kadottamista. Ukrainalaiset taistelevat siis voittaakseen, ja rauha tappion tai kompromissin kautta tuntuu heistä mahdottomalta. Uhrit ovat jo niin suuret.

Tilannetta voi verrata talvisodan alkuvaiheeseen, kun Neuvostoliitto oli asettanut Otto Wille Kuusisen nukkehallituksen ja tehnyt sen kanssa sopimuksen. Silloin oli rauhan ajatus tietysti Suomelle aivan mahdoton, ja vasta Kuusisen poistaminen pelistä toi suomalaiset uudelleen neuvottelupöytään.

Katkera rauha solmittiin, ja nyt sitä voidaan jo muistaa leppynein mielin, kun se koetaan historiaksi. Vaikka ainakin minä hiukan hätkähdin, kun talvisodan päättymisen 80-vuotismuistoa vuonna 2020 vietettiin juhlaliputuksella. Suruliputus olisi mielestäni ollut sopivampi, mutta olen jo ehkä liian vanha käsittääkseni näitä asioita.

Kuinka tästä eteenpäin? Sitä pohtivat tuhannet, eikä vastausta löydy helpolla. Voimme vain hartaasti toivoa, ettei vastaus olisi samanlainen sienenmuotoinen pilvi, jollainen nähtiin viimeksi Hiroshimassa ja Nagasakissa.

Kari Tarkiainen

Professori, valtionarkistonhoitaja emeritus, Tartto

Kari Tarkiainen on julkaissut syksyllä 2022 teoksen ­Moskovalainen. Ruotsi, Suomi ja Venäjä. (SKS)

Rauha on arjessa koettua perusturvallisuutta, yhteiskunnan järjestystä ja oikeudenmukaisuutta. Se on paljon enemmän kuin vain sitä, ettei ole sota.

Kulunut vuosi on vaikuttanut ajatuksiin rauhasta, vaikkei muutos olekaan radikaali. Sekä kuluneen vuoden tapahtumat että aiemmat konfliktit ovat osoittaneet, että meille rauhan aikana kasvaneille rauha on ollut itsestäänselvyys.

Kun perusturvallisuutta järkytetään, rauhaa arvostaa toisella tavalla. Se nostaa myös esiin sen työn, minkä menneet sukupolvet ovat tehneet. Rauha ei ole ilmaista.

Tässä maailmantilanteessa korostuu myös oman maan sisäinen tilanne verrattuna siihen, mitä on muualla. Meillä on paljon puolustamisen arvoista. Saamme olla paljosta kiitollisia.

Suuressa kuvassa, siinä mitä kansainvälisesti tapahtuu, tarvitaan nöyrää mieltä, jotta mahdollisuus keskustella säilyy. Täytyy ensisijaisesti pyrkiä keskusteluyhteyteen diplomatian keinoin ja ratkaista konfliktit. Siinä tarvitaan nöyryyttä, muttei nöyristelyä.

Joskus saavutetaan raja, jolloin diplomatia ei riitä ja tartutaan aseisiin. Silloinkin on tärkeää muistaa, ettei sotaa käydä sodan vuoksi, vaan rauhan saavuttamiseksi.

Kun varusmiehille ja -naisille puhutaan sodasta ja rauhasta, sanotaan, että jokainen sotilas on ennen kaikkea rauhan turvaaja. Puolustusvoimien tavoite on, ettei aseisiin tarvitse tarttua. Jokainen sotilas voi olla siitä ylpeä, samoin heidän läheisensä.

Yksilöinä rauha on meille sitä, että on sinut itsensä kanssa ja tulee toimeen toisten kanssa. On tärkeää, että jokainen voisi löytää sisäisen rauhan.

Meillä on iso joukko nuoria palveluksessa. Sisäinen rauha ja henkinen hyvinvointi heijastuvat palvelusarkeen. Nuoriin kohdistuu paljon paineita ja odotuksia, lisäksi elämme isoja kriisejä, jotka koettelevat mieltä.

Lapsilla ja nuorilla on nyt paljon pahaa oloa. On tärkeää tarjota heille kasvurauhaa, tukea vaikeissa tilanteissa.

Rauhan tekoja tehdään arjessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Ratkaisevaa on se, kuinka ollaan toisten kanssa ja kuinka puhutaan toisista.

Rauhan vaalimisessa sosiaalinen media näyttelee suurta roolia. On helppo lähteä vihan myllyyn mukaan. Kannattaa miettiä mihin sävyyn puhuu muista. Helposti jakaa asioita napakoilla saatesanoilla. Kannattaa pysähtyä miettimään, mitä esittää ja vie eteenpäin, rakentaako rauhaa vai rikkooko?

Jarkko Lievonen

Kenttärovasti, Karjalan prikaati

Rauha on ainoa mahdollisuutemme, sanotaan partisaanisodan kansainvälisen sovitusseminaarin julistuksessa. Se järjestettiin kaksikymmentä vuotta sitten kotipaikkakunnallani Sodankylässä. Siihen otti osaa jatkosodan partisaani-iskujen siviiliuhreja ja myös Suomen alueella toimineita neuvostopartisaaneja.

Minusta oli koskettavaa ja jylhää, että kaikki osallistujat antoivat yhteisen julistuksen rauhasta. Julistuksessa puhuttiin meistä. Meistä ihmisistä, ihmiskunnasta. Me olemme tässä yhdessä. Rauha on meidän ainoa mahdollisuutemme elää ihmisinä, elää ylipäätään.

Minulle rauha on kaiken taustakangas, maisema ja maa, josta kaikki elämä: ihmiset, eläimet, luonto, yhteisöt, yhteiskunnat, kansat ja ihmiskunta kasvavat. Rauha on ainoa mahdollisuus kasvattaa lapsiamme, hoitaa toisiamme, vanheta, elää arkea ja juhlaa, luoda, rakastaa, elää ja kuolla arvokkaasti. Rauha on ainoa mahdollisuutemme korjata virheitä, varjella maapalloa, lapsia, eläimiä, toisiamme.

Sota Ukrainassa on synnyttänyt voimakkaita tunteita: uudenlaista turvattomuutta, menettämisen ja tuhoutumisen pelkoa.

Minulla on pieni lapsi. Vanhemmuuden myötä minusta on kuoriutunut entistä suurempi humanisti. Elämä todella on ihme! Mitä ihmeitä ja ponnisteluja vaatiikaan syntyä tähän maailmaan ja kasvaa ihmiseksi! Meiltä saatetaan vaatia paljon suuria ja yleviä tekoja, mutta jo ihmisenä oleminen itsessään on suuri asia. Me kaikki olemme arvokkaita.

Tahallinen kärsimyksen tuottaminen ja elämän tuhoaminen saa epätoivoiseksi. Ajattelen ensisijaisesti lapsia, miten lasten turvallinen kasvuympäristö tuhoutuu. Sota todella on rikos lapsia vastaan. Sitä on vaikea kestää eikä sitä pidä hyväksyä.

Ajattelen lapsia kaikkialla maailmassa. Lapset ovat ihmiskunnan ainut tulevaisuus. Joku sanoi, että lapset ovat valo, joka loistaa tulevaisuudesta. Se on juuri niin.

Rauhan sanat voivat olla yleviä sanoja, mutta lopulta se on hyvin yksinkertaista. Ihminen ei halua vahingoittaa, saati tappaa toisia. Ihminen pitää opettaa, kouluttaa sotimaan, siihen tarvitaan propagandaa, vihanlietsontaa ja silti se voi olla vaikeaa.

Historiantutkimuksissa ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta tulee esille hätkähdyttävä seikka: suurin osa ensimmäisen ja toisen maailmansodan sotilaista juoksuhaudoissaan ampui tahallaan ohi.

Sodat on jo pitkään käyty ampumalla ihmiset mahdollisimman etäältä. Toisen ihmisen tappaminen on suurimmalla osalle sietämätön ja mahdoton teko.

Rauha käy ihmiseltä luonnostaan. Minusta on tärkeä rauhantyötä myös tuoda esiin tätä myönteistä ihmiskuvaa.

Suosittelen kaikille luettavaksi Rutger Bregmanin kirjan Hyvän historia: Ihmiskunta uudessa valossa. Se murskaa yksitellen myyttejä ihmisen pahuudesta. Teos tuo esiin, että ihmisillä on mitä syvin taipumus solidaarisuuteen ja siksi väkivalta on niin vaikeaa.

Lukeminen on myös rauhanteko. Kirjallisuus lisää tutkitusti empatiakykyämme ja vahvistaa yhteyttämme toisiin ihmisiin.

Paras keino taata rauha on turvata vakaa, demokraattinen ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Arjessa ja poliittisessa päätöksenteossa tulee tähdätä oikeudenmukaisuuteen. Tulee pyrkiä estämään yhteiskunnan eriarvoistumista, osattomuutta, köyhyyttä ja eriytymistä. Rauhan edistäminen on ihmisoikeuksien ja demokratian edistämistä kaikkialla.

Me voimme toivoa kansalaisten Venäjällä nousevan diktaattoria ja autoritaarista hallintoa vastaan, mutta se on paljon pyydetty, emmekä tuolloin välttämättä näe omia etuoikeuksiamme demokraattisen hyvinvointivaltion jäseninä. Meillä on mahdollisuus toimia rauhan puolesta asettamatta alttiiksi henkeämme, turvallisuuttamme ja vapauttamme.

Sotiin liittyy aina propagandaa, jolla ihmiset usutetaan toisiaan vastaan ja pyritään täyttämään kansakunnat vihalla. Meidän tulee korostaa solidaarisuutta, yhteyttä ja samuutta kaikkien ihmisten kesken. Meidän tulee puolustaa kaikkien ihmisten yhtäläistä ihmisarvoa nyt, tällöin meidän ei tarvitse taistella diktaattoreja ja sodanlietsojia vastaan tulevaisuudessa.

Uni Ojuva

runoilija, kirjastoalan pedagoginen informaatikko, Sodankylä