Viljelijä Kari Koppelmäki ei käynyt lukiota mutta hänestä tuli silti tohtori: ”Korona ja sota ovat osoittaneet, kuinka hataralla pohjalla ruuan omavaraisuus Suomessa on”

Osa valkosipuleista myyntiin ja osa odottamaan istutusta. Kari Koppelmäki valmistelee myytävää viikonlopun sadonkorjuumarkkinoille. Kuva: Sanne Katainen

Hyvinkääläisen Kari Koppelmäen väitöskirja ei voisi juuri päivänpolttavampi olla. Ruuan ja energian omavaraisuutta sivuavan väitöksen ajankohtaisuus kasvoi samaa tahtia kirjan tekemisen kanssa, kun ensin tuli koronapandemia ja sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

”Pandemia ja sota ovat osoittaneet, kuinka hataralla pohjalla ruuan omavaraisuus Suomessa on”, Koppelmäki sanoo. Tarvitaan fossiilisia polttoaineita ja niillä tuotettua typpeä. Eläimille rahdataan rehun raaka-aineita ulkomailta.

Väitöskirja tuo näkökulman toisenlaiseen maatalouteen, jossa synergiaa hyödyntäen tuotetaan ruokaa ihmiselle, rehua eläimille ja energiaa eli biokaasua kiertotalouden periaatteen mukaisesti paikallisiin resursseihin nojaten. Maatalouden sivuvirtojen biomassoista tehdään energiaa, viljellään typpeä sitovia kasveja ja ravinteet kiertävät.

Aiheen väitöskirjaan Koppelmäki sai Palopuron agroekologinen symbioosi -hankkeessa, jonka koordinaattorina hän toimi. Hankkeen idea sai alkunsa Koppelmäen ja naapurissa tilaa viljelevän Markus Eerolan keskusteluissa. Hanke polkaistiin käyntiin vuonna 2015.

Hankkeessa selvitettiin, kuinka maataloustuotanto, elintarvikejalostus ja energiantuotanto linkitetään paikallisesti yhteen. Minkälainen teknologia tarvitaan, mitkä ovat kustannukset ja mitä ympäristövaikutuksia toiminnalla on?

Hanke konkretisoitui, kun Nivos Oy kiinnostui biokaasun tuotannosta. Investointi oli yli miljoonan euron luokkaa.

Koppelmäen tilan vieressä on vuodesta 2019 lähtien pöhissyt biokaasulaitos, jossa reilun sadan hehtaarin viherlannoitusnurmien biomassa ja alueelta kertyvä hevosen- ja kananlanta jalostuu liikennepolttoaineeksi autoihin ja maatilan työkoneisiin. Kaasutuksen mädätysjäännös hyödynnetään maanparannusaineena ja lannoitteena pääosin Markus Eerolan pelloilla.

Biokaasulaitos käyttää raaka-aineena nurmea sekä hevosen- ja kananlantaa. Kuva: Sanne Katainen

Väitöskirjassa on lueteltu kuusi askelta, joilla kiertotalouden mukaista, omavaraista ruuan ja energian tuotantoa voitaisiin edistää.

Koppelmäki toivoo, että typpeä sitovia kasveja ja monivuotisia nurmia viljeltäisiin nykyistä enemmän. Ulkomailta tuotavan mineraalitypen tarve vähenisi ja typen huuhtoutuminen vähenisi. Lannoiteomavaraisuus kohenisi.

”Tähän suuntaan on jo mentykin, muun muassa herneala on kasvanut”, mies iloitsee.

Kiertotalouden näkökulmasta suomalaisen maatalouden tilanne on huono: vilja-Suomessa on tiloja, jotka mieluusti ottaisivat lantaa mutta sitä ei ole läheltä saatavissa. Karja-Suomessa taas lantaa on ylen määrin.

”Olisi hyvä, jos pitkällä aikavälillä maatalouspolitiikan keinoin ohjattaisiin toiseen suuntaan, jossa karjataloutta ja kasvinviljelyä harjoitettaisiin rinnan.”

Nyt isossa osassa maata tuotetaan rehuviljaa, mutta lanta ei palaa näille tiloille takaisin.

Typpeä sitovia kasveja ja monivuotisia nurmia pitäisi viljellä nykyistä enemmän, Koppelmäki sanoo. Kuva: Sanne Katainen

Kolmannessa askelessa esitetään ruuan- ja energiantuotannon yhdistämistä siten kuin Palopurolla on tehty. Investoinnit energiantuotantoon vaativat paljon pääomaa, joten toteutukseen tarvitaan innovatiivisia malleja ja eri toimijoiden yhteistyötä.

Kaasua voitaisiin käyttää esimerkiksi elintarvikkeiden jalostuksessa. Sodan aiheuttaman energiakriisin takia muun muassa maakaasua käyttäneet leipomot ovat olleet pulassa, Koppelmäki huomauttaa.

Koppelmäki harmittelee, että meidän elintarvikkeita jalostavat yrityksemme ovat joko pieniä tai isoja, keskikokoiset puuttuvat. Jalostuksen hajauttaminen lisäisi paikallisen tuotannon kysyntää. Nyt saattaa olla tilanne, että maitotila ei voi siirtyä luomuun, koska luomumaitoa jalostava meijeri sijaitsee liian kaukana.

Maatalouspolitiikkaa Koppelmäki toivoo tehtävän nykyistä enemmän alueellisesti.

”Pitäisi miettiä, miten ruuantuotantoa suunnataan ja mitoitetaan alueiden resursseihin sopivaksi. Varoittava esimerkki löytyy Hollannista, jossa kotieläintalouden päästöt ovat joillain alueilla paisuneet ylisuuriksi ja niiden korjaaminen on hankalaa.”

Kiertotalouden periaatteita vastaan on sekin, että meille tuodaan esimerkiksi rehun raaka-aineita kaukaa, jolloin tuotannon ympäristövaikutukset ulkoistetaan muualle.

Lopputuotteen eli ruuan viennissä ja tuonnissa sen sijaan on enemmän järkeä. Se on välttämätöntäkin, koska suuri osa ihmisistä asuu alueilla, joilla oma ruuantuotanto ei ole mahdollista.

”Suurin osa ruuan ympäristövaikutuksista syntyy alkutuotannossa”, Koppelmäki huomauttaa.

Talvella iso osa Koppelmäen työajasta kuluu kotona etätöissä tietokoneen äärellä. Noki-kissa tulee välillä kerjäämään isännältä silityksiä. Kuva: Sanne Katainen

Jos ei Koppelmäen tie tohtoriksi kauppaopiston ja ammattikorkeakoulun kautta ilman yo-tutkintoa ollut tavallinen, sitä ei ollut myöskään hänen polkunsa viljelijäksi.

Miehen luonne on pitää koko ajan silmät auki ja hakea uusia teitä kuljettavaksi. Jostain sellaisesta oli kyse silloinkin, kun kaupungin kupeessa maaseudulla muttei maatilalla kasvanut lähti opiskelemaan ympäristösuunnittelijaksi ammattikorkeakoulu Laureaan.

Koulutuksessa oli paljon yhteistä agrologiopintojen kanssa. Maatalous tuli tutuksi myös harjoittelu- ja sittemmin työpaikassa Uudenmaan ympäristökeskuksessa.

”Laskin muun muassa maatalouden ravinnetaseita.”

Väitöskirja on valmis mutta työ tutkijana jatkuu Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa. Kuva: Sanne Katainen

Ammattikorkeakoulusta löytyi puoliso Päivi, jonka kanssa Koppelmäki alkoi haaveilla maatilan ostosta. Pariskunta etsi tilaa laajalta alueelta Etelä-Suomesta.

Hyvinkää oli tuttu opiskelun takia, mutta sinne Koppelmäet eivät oikeastaan olisi halunneet jäädä. Toisin kävi. Hyvinkään Palopurolta löytyi kiva ja sopivan hintainen parin hehtaarin pikkutila.

”Viljelyn aloitimme ihan alusta, oli tarkoitus tuottaa vihanneksia omiksi tarpeiksi”, Koppelmäki kertoo.

Vihanneksista oli helppo aloittaa, koska isoja pääomia ei tarvittu.

”Viljelimme luonnonmukaisesti alusta alkaen, sillä meillä ei kokemattomina ollut tavanomaisen viljelutavan rasitetta”, mies virnistää.

Viljeltävien vihannesten määrä kasvoi ja kasvoi, oli valkosipulia, parsa- ja lehtikaalia, härkä- ja viherpapua, kurpitsaa, kesäkurpitsaa, salaatteja...

Satoa alkoi kertyä niin paljon, että sitä ruvettiin myymään markkinoilla, suoraan tilalta ja vähän aikaa myös Rekossa.

Sittemmin kesäviljelijän ja talvitutkijan yhdistelmä on alkanut tuntua raskaalta ja viljelyä on vähennetty, Koppelmäki kertoo. Jäljellä ovat oikeastaan vain valkosipuli ja hunaja. Niissäkin riittää puuhaa.

Tutkijan rooli säilyy vahvana, vaikka väitöskirja valmistui. Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin tutkijana Koppelmäki on mukana muun muassa Jästi – kiertotaloutta ruuantuotantoon ja Oatlyn Parempaa kauraa Suomesta -hankkeissa.

Mies on tyytyväinen nykyvirkaansa mutta miettii, tuoko tulevaisuus vielä jotain muuta mielenkiintoista tullessaan.