Suomen onnellisimmalla seudulla asuvat: "Onni on sitä, miten tuntee olevansa osa kyläyhteisöä"

Perinteet ovat Pohjanmaan rannikolla ­arvossaan. Erik Björkqvist on juuri tervannut perinteisen posti­soutuveneen, jolla seilataan kesällä Merenkurkun yli. 

Autoon pukkaa avonaisesta ikkunasta lannan tuoksu.

Korsnäsiläisten pihojen nurmikot ovat ojennuksessa, eikä puutalojen punainen maalipinta juuri halkeile.

Tältä siis näyttää maapallon mansikkapaikalla.

Jos Suomi on maailman onnellisin maa ja Pohjanmaan rannikon pitäjät Suomen onnellisimpia kuntia, Korsnäsissä ja sen kaltaisissa paikoissa pitäisi sijaita varsinainen autuuden tyyssija.

Ainakin tilastollisessa mielessä.

Helsingin Sanomat valitsi Korsnäsin muutama vuosi sitten Suomen onnellisimmaksi kunnaksi.

Valinnassa painotettiin esimerkiksi masennuslääkkeiden käyttöä ja lastensuojelutoimien yleisyyttä.

Myös työn ja koulutuksen ulkopuolella olevien osuus on pienin Pohjanmaalla.

Helmikuussa Ilta-Sanomien vertailussa Pohjanmaan rannikon kunnat pääsivät jälleen otsikoihin. Vertailun kärkikolmikko Luoto, Pedersöre ja Mustasaari sijaitsevat noin 100 kilometrin säteen sisällä toisistaan.

Ne peittosivat selkeästi suurkaupungit Turun, Tampereen ja Helsingin.

Kyllä täällä ihmistä pännii varmasti yhtä lailla. - Ralf Löfberg

Maalahti-­Korsnäsin terveysasemalla neuvolassa käynyt Saara Jeskanen ­odottaa ­kolmatta lastaan. Hän on tyytyväinen alueen palveluihin. 

Kärkikymmenikköön kuuluu myös 5 600 asukkaan Maalahti.

Täällä voi tarkkailla hellepäivän löysäilyä pohjanmaalaisittain: Yksi leikkaa nurmikkoa, toinen hakkaa halkoja, kolmas ajaa kaivinkonetta. Vain yhden pariskunnan bongaamme päivän aikana istumasta pihakeinussa.

Moikipään uimarannan Korsnäsis­sä täyttävät lasten kiljahdukset. Vieressä nököttää kirjailija Antti Tuurin venevaja.

Lohjalainen psykoterapeutti Ralf Löfberg viettää Molpessa lomiaan. ”Tänne tullessa tulee huono omatunto, kun tekee vain kahta työtä”, Löf­berg lohkaisee.

Mikä tekee psykoterapeutin onnelliseksi? ”Lapsenlapset, ja tänne tullessa merimaisema.”

Ei Korsnäskään mikään auvon tyyssija ole, hän pohtii.

”Kyllä täällä ihmistä pännii varmasti yhtä lailla.”

”Oleellinen kysymys on, kenen vastuulla on että olet onnellinen? Ahdistusta pukkaa, jos joutuu olemaan vastuussa toisten onnellisuudesta.”

Lohja ja Pohjanmaa ovat Löfbergin mukaan kaksi eri planeettaa. Lohja on vanha teollisuuskaupunki, tämä maatalousaluetta. Ehkä maatalous on myös vaikuttanut ihmisten yritteliäisyyteen.

Muutaman kilometrin päässä työhuoneellaan nikkaroi Ralfin veli Erik Björkqvist.

Mitä hän tekee työkseen? Vastaus on korsnäsiläisyyttä syvimmillään. ” Allt mellan himmel och jord.”

”Erik tekee, kunnes onnistuu”, Löfberg kuvailee. Nyt valmistuu vesimittarilaatikko. Niitä tarvitaan alueen rantamökkeihin monta sataa.

Vajan ulkopuolella Erikin tervaama vene on valmiina perinteistä postisoutua varten.

Veljekset Erik Björkqvist ja Ralf Löfberg 

Terveyskeskuksen neuvolasta tapaamiseen kiirehtivä Saara Jeskanen on asunut Maalahdessa seitsemän vuotta.

Kolmannen lapsen laskettu aika on syyskuussa.

Lapset käyvät Maalahdessa kansalaisopiston musiikkikoulussa ja jumppatuokioissa. Jeskasen tekee onnelliseksi se, kun omat lapset ovat onnellisia ja heillä on asiat hyvin. Olemme yhdessä ja vaikutamme toisiimme, Jeskanen sanoo. ”Onnellisuus on ketju.”

Dennis Storfors ja Emilia Vikman ovat muuttaneet Vaasasta Maalahteen. ”Täällä ihmiset tekevät elämänsä sellaiseksi, että he viihtyvät”, Vikman sanoo. 

Merenrannassa törmäämme saimaannorppaan verrattavaan harvinaisuuteen: elävään ammattikalastajaan.

Martin Talvitie kalastaa näin keväisin kuoretta eli norssia. Kuoretta viedään täältä Venäjälle. Kalastuksessa leipä on lujassa ja hylkeetkin ottavat osansa.

Mistä syntyy kalastajan onnellisuus? Siitä kun saa kalaa ja on töitä, Talvitie vastaa. Ehkä juhannuksena saattaa mennä tovi lepolassessa olutpullo käessä.

Entä jos aurinko paistaa upeasti kuten tällaisena päivänä? Sammuttaako kalastaja silloin hetkeksi veneensä moottorin ja oikaisee huilaamaan?

” Nej!”

Rannassa maalahtelaiset Emilia Vikman ja Dennis Storfors tutustuttavat metsästyskoiraansa Vanjaa veteen. Heillä on alueella oma lihasavustamo.

Töitä omassa yrityksessä riittää.

”Olen syntynyt siihen. En sano koskaan olevani töissä tai matkalla töihin. En ole töissä, vaan savustamossa”, Vikman sanoo.

”Meri on täällä tärkeä, ja maanviljely. Myös perinnejutut ovat keskeisiä.”

Kotina on vanha hirsitalo, jonka ikkunoista voi nähdä toisinaan metsänreunassa käyskenteleviä kauriita. Onni ei kuitenkaan ole talosta, puutarhasta saati kauriista kiinni.

”Onnellisuus ei ole niinkään paikka tai hetki. Enemmän se on sitä, miten tuntee olevansa osa kyläyhteisöä. Olen onnellinen, kun menen pyörälläni Åminneen tai talvella kun voi potkutella potkukelkalla.”

Kotimatkalla Ralf Löfberg lähettää viestillä lehtileikkeen, jossa on kirjailija Antti Tuurin kirjoittama kolumni Pohjalaisesta.

Siinä Tuuri kertoo talonsa rakennusprojektista, joka tehtiin alusta loppuun kyläläisten voimin. Kirjailijalla on vahva tunne siitä, että oman kylän miehet eivät omaan kylään huonoa työtä tee.

”Merkillisen vähän kuulee puhuttavan siitä, kuinka ihmisen jokapäiväinen, arkinen elämä saataisiin paremmaksi”, Tuuri kirjoittaa. ”Vastaus siihen ovat pienemmät yksiköt, elävät ja kylät ja kaupunkien korttelit, kasvokkain toimiminen.”

Ei Pohjanmaan rannikko ole hunajaista utopiaa. Täällä vain asuu joukko ihmisiä, jotka ovat löytäneet paikkansa elämässä.

Se tarkoittaa paitsi merkityksen tuntua, myös hyväksyntää. Tai kuten kirjailija Victor Hugo sen sanoi:

”Suurin onni elämässä on vakuuttuneisuus siitä että meitä rakastetaan meidän itsemme tähden, tai pikemminkin siitä huolimatta.”