Missä kulkee popin ja rokin raja? Tuore tietokirja hämmästyttää tiukalla määritelmällään
Kunnianhimoisen teoksen lukukokemusta häiritsee popmusiikin käsitteen epämääräisyys.
Ilkka Mattila; Jukka Haarma; Anna-Kaisa Kaplas: Popmusiikin uusi aika – Satumaa-tangosta 2080-luvulle. 424 sivua. Tammi, 2023. Kuva: Veikko Somerpuro, Tammi, kuvankäsittely: Aatu JaakkolaIlkka Mattilan, Jukka Haarman ja Anna-Kaisa Kaplaksen kirjoittama teos Popmusiikin uusi aika – Satumaa-tangosta 2080-luvulle piirtää kuvan suomalaisesta popmusiikista vuosituhannen taitteesta 2020-luvun alkuun. Lopuksi katsotaan vielä tulevaisuuteen kohti 2080-lukua.
Kirjoittajien mielestä suomalaisen rockin ja iskelmän tarina on jo kattavasti kirjoitettu ja kanonisoitu.
Sen sijaan sinivalkoisella popilla ei ole hyväksyttyä ja arvovaltaista historiaa, johon nykypäivää voisi peilata. Historiankirjoitukselle on juuri nyt tarvetta, sillä suomalaisen popmusiikin maailma ei ole entisensä.
”Ennen sähkökitaroita soittaneiden nuorten miesten yhtyeiden tilalla on nyt tuottajia kotistudioissaan ja artisteja sekä musiikintekijöitä, joista yhä useampi ei ole mies”, teoksen alkumetreillä todetaan.
Popmusiikkia on kuitenkin käytetty kuvaamaan 1920-luvulta lähtien mitä tahansa suosittua nuorisomusiikkia Elvis Presleystä The Beatlesiin, joista on tullut lopulta tunnustettuja rock-ikoneita.
Kirjan esipuheessa väitetään, että popmusiikin ensimmäinen vaihe 1960-luvulla oli vain välivaihe siirryttäessä iskelmästä rockin aikaan. Suomi oli popin kehitysmaa, jossa kopioitiin ulkomaisia trendejä, yleensä viiveellä, tai tehtiin käännöksiä kansainvälisistä hiteistä.
50 vuodessa asiat ovat muuttuneet, sillä pop on noussut maassamme iskelmän ja rockin valtakauden jälkeen yhdestä inhotuimmasta musiikin lajista ehkä kaikkein pidetyimmäksi.
Väitteet jättävät lukijan hämmentyneeksi. On totta, että popmusiikki on nykyisen määritelmänsä mukaan populaarimusiikin tyylilaji, joka on kaikkein selkeimmin suunnattu suurelle yleisölle, varsinkin nuorille.
Popmusiikkia on kuitenkin käytetty kuvaamaan 1920-luvulta lähtien mitä tahansa suosittua nuorisomusiikkia Elvis Presleystä The Beatlesiin, joista on tullut lopulta tunnustettuja rock-ikoneita.
Populaarikulttuurin historian tutkija Janne Mäkelä on niin ikään todennut, että populaarimusiikki on hyvin joustava ja muuttuva käsite, joka saa erilaisia merkityksiä eri ajoissa ja paikoissa.
Mäkelän mukaan mistä tahansa voi tulla populaarimusiikkia, jopa tämän päivän taidemusiikista.
Viime vuosikymmeninä länsimaissa popmusiikilla on viitattu erityisesti musiikkiin, joka on suosittua.
Mäkelä toteaa osuvasti, että kuitenkaan kaikki popmusiikki ei ole suosittua eikä kaikki suosittu musiikki popmusiikkia.
Kirjaa varten on haastateltu lähes sataa suomalaista artistia, säveltäjää, sanoittajaa, tuottajaa ja musiikkialan ihmistä.
Teos koostuu eri teemoista musiikkituotannosta markkinointiin, esiintymisiin ja suoratoistopalveluihin. Kutakin teemaa kommentoi kerrallaan 5–12 alan vaikuttajaa.
Lievästi erikoiselta kirjan tiukkaa pop-rajausta vasten tuntuu, että useassa luvussa haastateltavana on suomirockin ikoni Maija Vilkkumaa tai vaikkapa Sunrise Avenue -yhtyeestä tuttu Samu Haber, ei varsinainen poppari hänkään.
Ansionsakin kirjalla on. Suomalaisista musiikkitoimittajista koostuva nimekäs kirjoittajakaarti on onnistunut rakentamaan ehkä ensimmäisen kokonaisesityksen kotimaisen popmusiikin kehityksestä nykyisenlaiseksi 2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana.
Tosin tässä yhteydessä minulle olisi riittänyt syväluotaava analyysi juuri tästä aikakaudesta.
Haastatteluosioiden välistä löytyvät, sinänsä mielenkiintoiset, tausta-artikkelit Paul Ankan Suomen esiintymisestä tai Beatlesin läpimurrosta ovat tässä yhteydessä täysin turhia.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
