Rottinki toi Anitta Herrasen vanhemmat aikoinaan yhteen ja nyt tytär jatkaa perheyritystä Parolassa

Rottinkisen riippukeinun malli on Anitta Herrasen isän suunnittelema. Keinut ovat Parolan Rottingin suosituimpia huonekaluja. Kuva: Kari Salonen

Korituoli kiikkuu hiljalleen. Se kuiskailee lupauksia lempeistä kesäpäivistä ulkoterassin tarjoamassa viilentävässä varjossa.

Tai sitten riippukeinu edustaa aivan tavallista arki-iltaa, kun lapset kisaavat olohuoneen parhaasta katsomapaikasta lastenohjelmien ajan. Rottinkihuonekalut ovat nimittäin niin salonkikelpoisia, että ne ovat saaneet kutsun kesämökkien terasseilta kotien paraatipaikoille.

Parolan Rottingin omistaja Anitta Herranen on tyytyväinen, kun monta vuotta sisustusmaailmaa vallinneet kylmät, kovat ja mustavalkoiset trendit ovat antaneet tilaa luonnonmateriaaleille ja boheemille tunnelmalle.

"Yli kolmekymmentävuotiaat ovat todella kiinnostuneita sisustamisesta ja vastuullisuudesta. Heidän vanhemmillaan ja isovanhemmillaan on hyvinkin voinut olla rottinkihuonekaluja, joista he ovat jossain vaiheessa saattaneet jopa kieltäytyä. Nyt ne olisivat suurinta huutoa", Herranen kertoo.

Hattulassa sijaitsevassa myymälässä näkee, että rottinki taipuu niin tuoleiksi, kehyksiksi kuin lampunvarjostimiksikin.

Rottinkikalusteita valmistaessa raaka-aine täytyy kostuttaa, jotta se saadaan taivuteltua ja punottua oikeaan muotoon. Kuva: Kari Salonen

Rottinki kieputti aikoinaan Herrasen vanhempien elämät tiiviisti yhteen.

Aulis Herranen oli työskennellyt jo aiemmin näkövammaisen henkilön palveluksessa. Herranen taivutti rungot muotoonsa, kun taas punonta- ja sidontatyöt jäivät näkövammaiselle toverille.

Loimaalle oli perustettu rottinkipaja, ja työpaikan perässä Aulis Herranen muutti sinne Helsingistä. Rottinkipajan naapurissa toimi pieni sälekangaskutomo, jonka erääseen työntekijään Herranen mieltyi.

Toini ja Aulis Herranen menivät naimisiin, ja pian molemmat työskentelivät rottingin parissa.

Kun perheen ainoa lapsi syntyi, Toini Herranen jatkoi punontatöitä kotona. Anitta Herranen viihtyi leikkikehässä, kun äidin kädet ahkeroivat.

Ajatus omasta yrityksestä alkoi kyteä. Vuonna 1967, kun Anitta Herranen oli kuusivuotias, koko perhe pakkautui tavaroineen pieneen Morris Miniin ja aloitti uuden elämän Hattulassa.

Omakotitalon kellarissa oli aiemmin toiminut autokorjaamo. Nyt tunkkien ja työkaluarsenaalien tilalle tuotiin läjäpäin rottinkia. Lainaa oli saatu ja uusi yritys perustettu.

Kahdestaan aloitettu rottinkipaja alkoi pian paisua, ja parhaimmillaan yrityksellä oli liki 30 työntekijää.

Toini Herranen hoiti myyntiä pienellä Minillä, ja vaikka talven hiljaisina kausina perheen elannon puolesta jännitettiin, saatiin kertyneet varastot myytyä tyhjiksi vilkkaimman kesäsesongin aikaan.

Anitta Herranen vietti vapaa-aikansa yrityksen tiloissa, kiipeili rottinkivarastossa ja lauloi yhdessä työntekijöiden kanssa. Vartuttuaan hän alkoi keittää kahvia, ja pian hänestä oli apua jo sidontatöissäkin.

Kuten yrittäjäperheissä usein, kesälomat kuluivat vanhempien alaisena. Töiden ohessa teini ehti puhista myös kapinaansa.

"Ajattelin, etten ikinä tulisi tänne töihin, vaan hankkisin itselleni jonkin toisen ammatin. Kesäisin katselin haikeasti, kun kaverit polkivat uimaan pyyhkeet tarakalla, kun minä tein punoksia."

Parolan Rottinki on viime aikoina lainannut tuotteitaan muun muassa lehti- ja televisiokuvauksiin. Kuva: Kari Salonen

Suuri järkytys iski vasten yrittäjien kasvoja vuonna 1986. Maahantuoja soitti Herrasille ja kysyi, voisiko tulla käymään. Hänellä oli katastrofaalisia uutisia: raaka-aineen vienti Indonesiasta kiellettiin, vain valmiiden rottinkituotteiden vienti muihin maihin olisi jatkossa sallittua.

"Hän sanoi, että saamme vielä pienen erän ja voimme käyttää raaka-ainevarastomme loppuun, mutta siinä se. Se oli shokki. Vanhemmilleni ei ollut tullut mieleenkään, että liiketoimet voisivat päättyä siihen, että raaka-ainetta ei enää saisi."

Tehtaan käsityöläiset piti irtisanoa, mutta Aulis Herranen onnistui järjestämään lähes kaikille työpaikat alueen muista yrityksistä.

Perheen koettelemukset eivät loppuneet kuitenkaan siihen. Seuraavana vuonna Aulis Herranen kuoli yllättäen sairauskohtaukseen. Anitta Herranen keskeytti äitiyslomansa, sillä hänen äitinsä, tuore leski, ei olisi mitenkään kyennyt selviytymään yrityksen pyörittämisestä.

Vastoinkäymisistä huolimatta yritystä ei tarvinnut ajaa konkurssiin. Tuotanto siirrettiin pakon edessä Indonesiaan. Suosittu Lumikenkä-tuoli sahattiin kahteen osaan, jotta se saatiin kuljetettua lentokoneessa malliksi uudelle tehtaalle.

1990-luvun polyrottinki- eli muovitrendi kiristi kilpailua, mutta Parolan Rottinki sinnitteli urheasti. Anitta Herranen on omistanut koko firman nyt kymmenisen vuotta, mutta hänen äitinsä käy aina tarvittaessa auttamassa myymälässä.

Ikäihmiset pitävät rottinkihuonekaluista, sillä ne ovat suhteellisen kevyitä, mikä helpottaa niiden liikuttelua, Anitta Herranen sanoo. Kuva: Kari Salonen

Rottinki varttuu trooppisissa metsissä liaanimaisena kasvina korkeisiin puihin tukeutuen. Se kasvaa huomattavasti bambua hitaammin, mutta on kestävämpää ja sitä voidaan taivutella kaareviin muotoihin.

Ennen huonekalujen valmistamista vihreä rottinki täytyy kuivata, jolloin se muuttuu ruskeaksi. Kasvin pinnalta voidaan rouhia ohutta sidosnauhaa, jota käytetään rottinkitöissä.

Kasvia ei ole onnistuttu viljelemään.

"Rottinki on vähän kuin suomalainen paju, se kasvaa siellä missä se sattuu viihtymään."

Anitta Herranen käy itse Indonesiassa tarkastamassa, että tuotantolaitoksissa on kaikki kunnossa.

"Tehtailla ei käytetä lapsityövoimaa, ja alueen elintaso on parantunut. Samalla tietysti hinnatkin ovat nousseet."

Nuoruuden uhosta huolimatta Herranen istuu tyytyväisenä perheyrityksen rottinkisella valtaistuimella.

"Välillä on tuntunut, että en enää jaksa, mutta en ole keksinyt mitään muuta, mitä haluaisin tehdä. Tulen tänne mielelläni joka päivä. On hienoa ajatella, että huonekalut tehdään oikeasti käsityönä."