Juuret eivät unohdu valtameren takana
Hilda Kujansuu ja Allan Paananen nauttivat syysauringosta Suomi-Kodin pihalla. Monen asukkaan mielestä Kanadan ilmasto ei juurikaan poikkea Suomesta. Saara Olkkonen Kuva: Viestilehtien arkistoVANCOUVER
Kanadan länsirannikon suurimmassa kaupungissa, Vancouverissa, sijaitsevan vanhainkodin pöytä on peitetty sinivalkoisella liinalla. Suomen liput ovat siistissä rivissä pöydällä. Ympärillä istuu kymmenen Suomi-Kodin asukasta, kaikki Kanadaan aikoinaan muuttaneita syntyperäisiä suomalaisia.
Vaikka vanhainkoti on kaksikielinen ja avoin kaikille kanadalaisille syntyperästä riippumatta, keskiviikon Suomi-ryhmässä puhutaan vain Suomen asioista suomeksi.
Kovassa käytössä on myös finglish, amerikansuomi.
”Kyllä Kanadasta on tullut kotimaa, mutta synnyinmaa on silti aina synnyinmaa. Siitä ei pääse mihinkään”, toteaa Sirkka Hillo kyynel silmäkulmassaan toisten nyökytellessä hyväksyvästi päitään.
Suomesta ja muistoista puhuminen saa ikäihmiset herkistymään. Suomesta kaivataan eniten lapsuudenkodin maisemia ja valtameren taakse jäänyttä perhettä.
Sisarukset, vanhemmat, tädit ja enot sekä joillakin jopa omat lapset jäivät Suomeen, kun uusi elämä houkutteli länteen. Suurin osa halukkaista lähtijöistä oli miehiä, vaimot ja lapset seurasivat mukana.
100-vuotias Miriam Wilkman oli jo lähellä neljääkymmentä muuttaessaan Kanadaan miehensä perässä. Suomeen jäi kaksi aikuista lasta.
”En olisi halunnut lähteä Suomesta, mutta miehelle tuli Kanada-kuume, pakko oli tänne päästä muiden miesten mukana”, Wilkman toteaa.
Sopeutuminen uuteen maahan oli Wilkmanille vanhemmalla iällä hankalaa. Hänellä on edelleen seinällään tyttären maalaamia tauluja suomalaisesta maisemasta ja valokuvat lapsuudenkodista ja -koulusta.
”Suomessa olin ompelija, mutta täällä ei ollut muita kuin haussi-töitä [kodinhoitaja], niitä me naiset tehtiin, kun miehet oli metsällä”, hän kertoo.
Myös Kanada oli eri maa viisikymmentä vuotta sitten.
”Ei ollut tehtaita, eikä isoja bildinkeja [rakennuksia] kuten nykyään. Mätiä, vanhoja taloja ja torakoitakin niissä vilisi”, Wilkman muistelee.
Niille, jotka toivat lapset mukanaan, ikävälle ei jäänyt tilaa. Seitsemän lapsen äiti, 89-vuotias Hilda Kujansuu, uskoo, että Kanadassa lapset saivat paremman elämän kuin Suomessa.
”Miehelläni oli hyvin rankat sotamuistot. Kylmän sodan alkaessa hän pelkäsi uutta sotaa ja sitä, että lapset joutuvat kokemaan saman. Siksi hän halusi lähteä, enkä minä pannut vastaan.”
Kujansuu kertoo olleensa aina liian kiireinen ikävöidäkseen Suomeen. Hän myös oppi kielen helposti lastensa avulla.
”Vaaleaa leipää en tosin ole oppinut syömään – tein aina leivät ja ruuat itse”, Kujansuu hymyilee.
Suomalainen ruoka on saavuttanut suosiota myös perheeseen tulleiden kanadalaisten keskuudessa.
”Irlantilaiset juuret omaava miniäni rakastaa kaalikääryleitä ja tekee niitä minun reseptilläni”, Kujansuu kertoo.
Silti alku uudessa maassa ei ollut aivan mutkaton. Kujansuut löysivät ensimmäisen asuinpaikkansa sadan lehmän lypsytilalta Itä-Kanadasta, Ontariosta. Talo oli pieni ja vetoisa. Lapset pääsivät kouluun vain, jos joku paikallisista maanviljelijöistä otti heidät kyytiin.
”Lopulta totesin, että eihän tästä tule mitään. Menin tienvarteen, nostin peukalon pystyyn ja matkustin immigration offiseen [maahanmuuttovirasto] ja pyysin päästä parempaan kotiin. Asia järjestyi ja muutimme lähelle Torontoa.”
Mielekkäiden töiden löytäminen oli Kujansuun miehelle vaikeaa kehnon englannin vuoksi. Nokkelana hän keksi kuitenkin uuden tavan valmistaa saunan kiukaita. Keksintö patentoitiin, ja yhtiö toimii perhepiirissä edelleen.
Suurin osa vanhainkodin suomalaisasukkaista saapui Kanadaan Wilkmanin ja Kujansuun tavoin 1950–60-lukujen taitteessa. Tuolloin siirtolaiset työllistyivät nopeasti joko metsätöihin tai rakennusurakoihin.
Maahanmuuttajat olivat tervetullut lisätyövoima, eikä kukaan kerro kokeneensa syrjintää, päinvastoin.
Monien ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeenkin Suomen asiat kiinnostavat asukkaita. Suomi-ryhmä alkaa aina uutiskatsauksella, viriketoiminnasta vastaava Evi Ojanen kertoo.
Viime aikoina Suomeen saapuvat turvapaikanhakijat ovat puhuttaneet Ojasen mukaan ihmisiä myös valtameren tällä puolen.
”Asukkaiden puheissa on noussut esille huoli siitä, mitä tapahtuu suomalaiselle kulttuurille, kun pakolaiset tuovat maahan omat tapansa ja uskontonsa”, Ojanen kertoo.
Kaukana Suomesta vietetyt vuodet ovat kasvattaneet synnyinmaan arvoa kanadansuomalaisten mielissä. Synnyinmaata ja sen kulttuuria arvostetaan ja sen halutaan säilyvän.
”Täällä me yritämme pienillä jutuilla pitää kulttuuria yllä ja sitä kautta tuoda oman osamme kanadalaiseen monikulttuuriseen maisemaan”, Ojanen toteaa.
Tänä keskiviikkona Suomi-ryhmässä katsotaan dokumenttia Suomen luonnosta. Jokainen huoneessa keskittyy tarkkailemaan karhunpoikien leikkiä kesäisellä suolla.
Ainoastaan Sirkka Hillo ei malta olla viheltelemättä tuttua suomalaista sävelmää.
”Viime kerralla ryhmässä pidettiin Suomi-aiheinen tietovisa. Kyllä ihmisistä huomaa, että he ovat aina haltioissaan, kun joku suomalainen tulee käymään tai tulee puhe Suomesta”, Ojanen kertoo.
Suomalaisuutta pidetään yllä myös perjantaisilla pullakahveilla ja juhlapyhinä. Kerran kuussa vanhainkodissa on baari-ilta. Jääkiekko nostattaa monen kansallistunnetta. Joulukuussa taas on vuorossa yksi vuoden kohokohdista: linnanjuhlat. Niiden katselu tuo Ojasen mukaan monelle tipan linssiin.
Suomen kieltä pidetään yllä lukemalla suomalaisia lehtiä ja kirjoja, ja tietysti laulamalla.
Luonto-ohjelman hiljennyttyä Aino Kubata yhtyy Hillon viheltämään sävelmään.
Ilmoille kajahtaa niin ikään amerikansuomalaisen Jooseppi Riipan 1890-luvulla tekemä sävelmä Kotimaani ompi Suomi. Huone hiljentyy ja muistot saavat hetkeksi vallan.
Saara Olkkonen
Ihmisistä huomaa, että he ovat aina haltioissaan,
kun joku suomalainen tulee käymään.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
