Näistä periaatteista olen joutunut vanhempana joustamaan

Jotta vanhemmuus ei mene ihan mahdottomaksi, on välillä kohdattava omat periaatteensa ja mietittävä voisiko joistain niistä luopua. Toki voi valita myös kynsin ja hampain kaikista periaatteistaan kiinni pitämisen, mutta vanhempana kasvamisen taitoa on myöntää olleensa joidenkin kanssa kohtuuton.

Sitä paitsi se, mikä toimi pikkulasten kanssa, ei enää välttämättä toimi koululaisten kanssa. Periaatteidensa kanssa siis kannattaa olla joustava.

Olen ehtinyt luopua monista periaatteista reilun kymmenen vuoden aikana. Osasta irtipäästäminen on ollut helppoa, toisista luopuminen on ollut vaikeaa.  

Joka ruokailulla on tarjolla jotain hedelmiä tai vihanneksia. Tästä oli suorastaan pakko lipsua arjen tiimellyksessä ja tämä saikin kyytiä ensimmäisten joukossa.

Jos lapsensa ja oman mahansa saa täyteen muilla ruokaympyrän osilla, mutta kaapissa ei ole mitään hevi-osastoa juuri nyt, niin en jaksa potea syyllisyyttä tästä. Se on ihan ok, että ketsuppi on välillä päivän vihannes, kun muulloin on tarjolla tomaatti tomaattina.

Minun lapseni kulkevat vain puhtaissa ja ehjissä vaatteissa. Tämänkin periaatteen olen syönyt jo moneen kertaan. Mitä muut ajattelevat tuntui olevan ainoa syy pitää kiinni tästä, mikä on ihan pöhköä. Joten pystyn elämään sen kanssa, että tämä periaate on menneisyyttä.

Varsinkin tuosta ehjät-osuudesta on pitänyt tinkiä. Vaikka muilta tulisi kuinka paheksuvia katseita, niin kanssavanhemmat ainakin ymmärtävät, ettei talven viimeisille lumille enää osteta uusia toppahousuja. Ei osteta, vaikka niissä olisi jo paikatkin paikattu. Koulussa opettajat ovat varmasti nähneet aika monta poikaa polvista reikäisissä verkkareissa.

Välillä lapsen lempipaita päätyy ennen pyykkikonetta takaisin päälle. Valitsen todellakin taisteluni, joten arkiaamuina ei väännetä vaatteista. Silti kirpaisi, kun koulukuvaan toinen valitsi tussilla sotkeutuneen paidan ja toinen kaapin rikkinäisimmät verkkarit, ne lempparit.

Meidän huusholliin ei tule leikkiaseita. Tämän kanssa on omaa päänsisäistä taistelua käyty eniten, enkä varmasti ole ainoa. Miksi lapsi haluaa leikkiä aseilla? Ymmärtääkö hän niiden kanssa toden ja leikin eron?

Kuten monen muunkin periaatteen kohdalla tästä luopuminen alkoi vaivihkaa, ensin taloon tuli imukuppijousipyssy (matkamuisto museosta), seuraavaksi Nerf (joululahja) ja lopulta leikkipyssy (viikkorahoilla ihan itse ostettu). Nyt on vain luotettava siihen, että pyssy- ja jouskarileikeistä huolimatta lapsesta kasvaa kunnon kansalainen.

Tähän mennessä romukoppaan heitetyt periaatteet ovat olleet loppujen lopuksi aika kevyttä kamaa. Mutta lapset kasvavat ja haastavat kasvullaan meidät aikuiset periaatteinemme vielä moneen kertaan. Jännityksellä odotan mitä jäljelle jääneistä joutaa mäkeen, kun murrosiän kuohut iskevät kunnolla päälle.

Kirjoittaja on Mannerheimin Lastensuojeluliiton tiedottaja.