Kirja-arvio: Sarjakuvakirjan mittainen matka metsänpeittoon

Metsänpeitto-kirja ei päästä lukijaansa helpolla.

Se koostuu yhdeksästä erillisestä kertomuksesta. Osa niistä on aivan käsittämättömiä, jos ei ole perehtynyt kansanperinteeseen. Paikka paikoin käytetyt kalevalamitta ja karjalan kieli eivät helpota lukukokemusta.

Onneksi lopusta löytyy sivu, jossa avataan joidenkin tarinoiden taustoja. Ehkä parempi paikka selityksille olisi ollut heti tarinoiden jälkeen.

Osa kertomuksista avautuu ensi lukemalta, ja ainakin yksi saa silmät kostumaan.

Pohjavire läpi kirjan on puita kunnioittava. Puut kuvataan komeina yksilöinä, joilla on sielu tai ainakin sielukkuutta.

Käy selväksi, että kirjoittajat eivät perusta avohakkuista. Silti termi päättöhakkuu kalskahtaa korvaan vieraalta – termistön toivoisi olevan yleisesti käytettyä silloinkin, kun metsätaloutta kritisoidaan.

Valtavan kaunis tämä kirja on joka tapauksessa. Tarinoiden piirtämiseen on käytetty erilaisia tekniikoita, mutta tyyli säilyy tunnistettavana ja yhtenäisenä. On helppo uskoa, että kirjaa on ollut mielenkiintoista ja palkitsevaa tehdä.