Tiesitkö, että suksesi on tehty aaltopahvista? Moni uskoo karvasuksen mullistaneen hiihdon, mutta todellisuudessa se toimii samoin kuin voideltava suksi

Kaikkien Suomessa myytävien suksien sisus on aaltopahvia. Vain ulkomaille menevien halpissuksien kuoren alla saattaa olla täytteenä puuta.  Kuva: Jarno Mela

Peltosen suksitehtaan neuvotteluhuoneen pöydällä on pala aaltopahvia.

Tehtaan johtaja Harri Pasila sanoo, että tuota valtaosin suomalaiset sukset ovat, vaikka tavallisesti puhutaan kennorungosta. Puusydän sykkii vain ulkomaille myytävien halpissuksien sisuksissa.

Tiukaksi käsiteltyä pahvia ei käsivoimin saa painettua linttaan ainakaan pystysuunnassa, kuten se on suksen sisään asetettu. Neliösenttiä kohti materiaali kestää noin 50 kilon painon.

Suksitehtaassa Heinolassa käy kuhina, ja nyt helmikuussa valmistuvat sukset saattavat ehtiä vielä näille lumille. Etukeno on vahva, sillä talven 2024 suksien ennakkomyynti alkoi jo ennen joulua.

Harri Pasila luotsaa Peltosen tehtaan suksituotantoa. Yritys lähti oikealla hetkellä investoimaan karvapohjasuksiin ja saavutti kotimaassa markkinajohtajuuden. Kuva: Jarno Mela

Peltonen on markkinajohtaja Suomen suksimarkkinoilla, vaikka hiihtotähdet vierastavat sitä. Yllättäen perässä tulevat isot brändit, kuten Fischer, Atomic ja Madshus.

Peltosen menestys pohjaa moneen asiaan mutta erityisesti karvapohjasuksiin eli skineihin, joihin yritys investoi ja keskittyi juuri oikealla hetkellä.

Hyvää riittää tosin kaikille suksitehtaille, sillä hiihto ei välttämättä ole ollut Suomessa koskaan suositumpaa kuin nyt.

Suomen Ladun teettämien tutkimusten ja kyselyiden mukaan kolmasosa suomalaisista harrastaa hiihtoa. Oma kastinsa ovat sitten himohiihtäjät, jotka keräävät satoja tai jopa tuhansia kilometrejä vuodessa.

Eroa maaseudun ja kaupunkien välillä ei juuri ole: molemmissa miehet ottavat helpommin harrastuksen vakavasti ja kokevat olevansa siinä naisia taitavampia.

Helsingin hiihtourheilun kehdossa Paloheinässä talvella käy ladulla arviolta 10 000 ihmistä päivässä viikonloppuisin – ja kun kaupungin muut ladut ovat toiminnassa, suksien päällä viihtyy parhaimmillaan kymmeniätuhansia.

Suksen matka alkaa erilaisista torsoista, jossa vaneristen reunojen sisällä on aaltopahvisydän.  Kuva: Jarno Mela

Juuri pääkaupunkiseutu on myös Peltosen tuotteiden elintärkeä markkina-alue, vaikka suksia menee koko maahan aina ylintä Lappia myöten. Pasila huomauttaa, että lomalle pohjoiseen välineet kuljetetaan lähes aina mukana.

”Kaksi vuotta olemme painaneet täydellä kapasiteetilla ja rikkoneet tuotantoennätyksiä”, hän iloitsee.

Tämä vuosi on kysymysmerkki, sillä kuulemma vasta pittoreski lumimaisema saa massat suksiostoksille. Nyt hanki on reikäinen tilkkutäkki, jonka raoista paistaa musta maa. Siinä ei paljon auta, vaikka kuntoladuilla olisi toisin.

Viime vuosien hiihtoinnostus on tarkoittanut noin 50 henkeä työllistävälle Peltoselle välillä pulaa käsipareista, mutta nyt tilanne on hallinnassa.

Suomalaisten lisäksi tehtaassa työskentelee väkeä Kiinasta, Venäjältä, Thaimaasta ja Virosta sekä neljä Ukrainan pakolaista. Heidän työmoraalinsa on Pasilan mukaan aivan huippuluokkaa.

Eniten valmistetaan karvapohjaisia suksia, joiden osuus on jopa 70 prosenttia kaikista valmistuvista pareista. Luistelusuksien osuus on noin 20 prosenttia ja loput ovat perinteisen tyylin voideltavia suksia sekä pitopohjasuksia, zeroja ja nanoja.

Suomalaiset siis tahtovat hiihtää perinteisellä tyylillä mutta eivät voidella.

Pitovoiteita on yritetty korvata monella tavalla. Pioneerituote siinä ei ole karva vaan parikymmentä vuotta sitten lanseerattu pitoteippi.

Yhä liikkeiden valikoimissa oleva pitoteippi on huokea ja erinomainen tuote, joka vapauttaa voiteluhuolista jopa koko talven ajaksi. Se kestää pohjassa muutamia satoja kilometrejä eli riittävästi useimpien hiihtäjien tarpeisiin.

Teippiin on pettynyt moni, mutta lähes aina syy löytyy suksen väärästä jäykkyydestä tai teipin asennuksesta.

Pitoteipin jälkeen markkinoille tulivat pitopohjasukset.

Nanogripeillä eli ”nanoilla” pitoalue oli tehty koko sukseen, ja ne toimivat hieman kuin vanhat puusukset. Myynti kuitenkin tökkäsi, kun harva tykkäsi.

”Tehtiin klassinen virhe, koska niiden mainostettiin toimivan kelillä kuin kelillä. Todellinen käyttöalue on plus viidestä miinus kymmeneen”, Pasila harmittelee.

Suksen luistava pinta liimataan tukevasti pohjiin. Kuva: Jarno Mela

Hän lisää, että nanojen pohjamateriaali on kehittynyt ja niillä on etunsa.

Pidon saa myös vaatimattomalla hiihtotekniikalla, koska pitoalueena on koko pohja. Siksi ne myös palvelevat nopeasti kasvavia lapsia useita talvia, kun muita suksityyppejä pitää uusia painon muuttuessa.

”Ennustan nanoille uutta tulemista. Ne alkavat olla nollakelillä käsittämättömän hyviä ja toimivat silloinkin, kun lenkillä potku alkaa hiipua”, hän sanoo.

Pasila toteaa, että vanhan puusuksen pidon salaisuus – pito syntyy suksen koko pohjasta eikä pienemmästä pitoalueesta jalan alla – on hänellekin hieman mysteeri ja perustunee enemmän mekaaniseen toimintaan kuin kemiaan. Nanot toimivat myös kemialla, ja pohjaan laitettava pinnoite ostetaan yrityksen ulkopuolelta.

Toisenlaiset pitopohjasukset, kansankielellä zerot, ilmestyivät suksipusseihin Matti Heikkisen MM-pronssin 2009 jälkeen.

Nämä ”pöljän päivän sukset” ovat pahalla kelillä lyömättömät, sillä uusi nuoskalumi ei tartu niihin. Zerot ovat melko tavalliset perinteisen sukset, jossa pitoalueelle on asennettu polypropeenimuovia.

Kansansuksia niistä ei saa, sillä ne tarvitsevat rinnalleen toiset, laajemman kelialueen menopelit.

Tähän huutoon vastasivat karvapohjat 6–7 vuotta sitten: toisia suksia ei välttämättä tarvita, vaan pitoa löytyy tarpeeksi kelissä kuin kelissä jäisiä latuja lukuun ottamatta.

Tosin karvojen kanssa suksen jäykkyys on oltava omalle painolle prikulleen oikea. Siinä missä voideltavan suksen pitoaluetta voi lyhentää tai pidentää, karvapohja on ja pysyy.

Suksen rakenteessa ja perustoiminnassa juuri mikään ei ole muuttunut sitten 1990-luvun. Skineissä pitovoide on vain korvattu karvalla, jota varten tehtaan robotit jyrsivät kolon suksen pohjaan ja iskevät sinne lopuksi liimapintaisen pitokarvan.

Profiililtaan karvasuksi on lähellä liisterikeleihin tarkoitettua perinteisen tyylin suksea, sillä karva tarvitsee ison, melko korkealla olevan voidepesän.

Kuntohiihtäjän suksen luisto ratkeaa tehtaan tuotantohihnalla suksen rakenteen ja materiaalien ansiosta, eikä siihen perinteisellä parafiinivoitelulla voi paljon vaikuttaa. Tätä eivät kaikki hiihtoniilot hevin niele eivätkä voidevalmistajat sano ääneen.

Voiteiden imeytymisestä ja suksen pohjan imukyvystä on monta uskomusta. Faktaa on, että pohjaan jää siklauksen jälkeen vain pari milligrammaa parafiinia neliösenttimetriä kohti.

Pasila piirtää paperille suurennetun kuvan suksen pohjasta.

Mikroskooppitasolla pohjassa on pienenpieniä reikiä, joihin voidetta toki jää pieniä määriä siklauksen jälkeen. Lisäksi parafiinivoitelu tekee pohjaan luistoa lisäävän kalvon, mutta se kuluu jo muutamien kilometrien matkalla pois.

Suksen kaarevuus ja haluttu jäykkyys syntyy prässissä, jonne Tapio Hilander asettaa sen muotin kanssa. Kuva: Jarno Mela

Muutaman hiihtolenkin jälkeen harmaantuva suksenpohja ei siis tarkoita parafiinin tai pohjan kulumista suksen pohjasta. Se on lähinnä likaa ja omasta suksesta irronnutta parafiinia, joka lähtee pois sutimalla pohjaa myötäpäivään nylonharjalla.

Loppujen lopuksi kuntoilija saa luistoa riittävästi, kun pitää suksen pohjan puhtaana vaikkapa harjaamalla sen lenkin jälkeen tai käyttämällä puhdistukseen tarkoitettuja aineita ja pikaluistoja.

Toki parafiinivoitelulle on yhä aika ajoin sijansa, sillä samalla pohja puhdistuu eikä kuivu.

Suksen taival Peltosen tehtaan tuotantolinjalla alkaa robottien työstämistä aihioista, jotka muistuttavat jo suksen torsoja. Niissä pahvinen kennorakenne asettuu jo vanerireunojen sisään.

Kilpasuksien kennot ovat kalliimpaa Nomexia, joita käytetään muun muassa lentokoneen rakenteissa. Sen erityisominaisuuksiin kuuluvat keveys ja palamattomuus.

Sekä Nomex että tavallisissa suksissa käytettävä aaltopahvi maksavat paljon, sillä ne vaativat tehtaalla jatkokäsittelyä eikä niitä tuoteta Suomessa. Puu on edullisempaa mutta tekee suksesta painavan ja huonosti joustavan.

Linjastolla torso saa kannan ja kärjen ja joutuu muotin kanssa prässiin. Siellä syntyy sukseen haluttu jäykkyys eripainoisille hiihtäjille.

”Yhdessä mallissa on kuutta eri pituutta ja kuutta eri jäykkyyttä eli yhteensä 36 erilaista versiota samasta mallista. Se on paljon ja tuo haasteita tuotantoon ja myyntiin”, Pasila toteaa.

Jokainen jäykkyyshaarukka kattaa 10–15 kiloa.

Loppujen lopuksi jäykkyydeltään kahta identtistä suksea on vaikea tehdä, sillä muuttujia on paljon ja myös sattumalla osuutta. Sukset syntyvät linjastolla yksilöinä, ja ne löytävät parinsa vasta lopuksi.

Asiaan vihkiytynyt ammattilainen tutkii vaa’an avulla niitä ja päättää, mitkä sopivat jäykkyydeltään parhaiten yhteen. Kymmenisen prosenttia suksista ei ainakaan heti löydä sopivaa paria.

Visuaalinen ilme tulostetaan arkkeina ja liimataan pintaan. Peltosen hittisuksi on pysynyt täysin samana 5–6 vuotta, vaikka tuote näyttää uusiutuneelta. Kuva: Jarno Mela

Mihin suksimerkkiin sitten päätyykin, parasta säästöä on ostaa kerralla kunnolliset sukset alan erikoisliikkeestä ja mieluiten tyytyväisyystakuulla.

Edes liikkeen parhaat asiantuntijat eivät aina ensimmäisellä yrityksellä onnistu valitsemaan hiihtäjälle suksia, jotka ovat jäykkyydeltään sopivia eli takaavat ihanteellisen pidon ja luiston.

Lasi- ja hiilikuituvahvisteiden lisääminen rakenteisiin vaatii tuotekehittelyltä paljon, sillä esimerkiksi liiallinen määrä hiilikuitua tekee suksesta liian jäykän.

Toisinaan kokeiluissa syntyy melkein täydellinen uusi tuote, joka ei kuitenkaan monista syistä päädy markkinoille saakka.

Sellainen oli kuulemma Peltosen kehittämä täyshiikuituinen suksi vuosituhannen vaiheessa. Varsinkin luistelusuksena se olisi Pasilan mielestä mullistavan hyvä vielä nytkin.

”Siinä oli huima kiertojäykkyys, keveys ja rakenne. Ehkä kaivamme sen vielä jokin päivä naftaliinista.”

Suksen ulkonäkö syntyy kauniista kuoresta. Sen grafiikat tulostetaan ja liimataan pintaan epoksilla.

Äärimmäisen tärkeitä myyntivaltteja ovat taiteellinen vaikutelma ja se, että suksi tuntuu miellyttävältä kädessä. Haaste on tehdä modernin näköistä mutta säilyttää tuttuus ja perinteet.

Peltosen hittisuksi Skinpro on säilynyt lähes täydellisesti samana tuotteena 5–6 vuotta, vaikka ulkonäkö on vaihtunut matkan varrella. Pasilan mukaan samaa tyyliä pidetään yleensä 2–3 kautta.

Timo Heinonen etsii lopuksi suksille sopivat parit. Kaikki sukset eivät loipulta löydä itselleen sopivaa kumppania. Kuva: Jarno Mela

Ei mikään kuitenkaan ole ikuista suksen rakenteessakaan. Valmistajat miettivät kuumeisesti uusia innovaatioita ja yrittävät kyseenalaistaa sitä, mikä suksessa on tärkeää ja mikä historian turhaa painolastia.

Pasila ottaa hyväksi esimerkiksi olaksen eli suksen pohjassa kulkevan uran. Se on peruja puusuksien ajalta ja tekee suksesta suuntavakaamman. Ominaisuus voidaan kuitenkin nykyään saavuttaa muillakin keinoin.