
Millaista on surra ihmistä, joka on elossa mutta silti poissa? Suomalainen dokumentti yllättää surun kirjolla
Dokumentäärinen elokuva Surunkesyttäjät sai inspiraationsa ohjaajan lapsettomuutta seuranneesta surusta.
Luonto kuvastaa surua ja menetystä tuoreessa Ylen julkaisemassa dokumenttielokuvassa, joka kertoo eri taustaisten suomalaisten surusta. Kuva: Päivi Kettunen / YleOletko koskaan nähnyt kaupassa itkevää ihmistä? Tuskin ainakaan kovin monta kertaa. Itse muistan nähneeni kadulla kulkijan, jonka silmäkulmat lainehtivat kyynelistä. Mutta sekin oli hillittyä.
Suru on tunne, joka koskettaa meitä jokaista jossain vaiheessa elämää. Tätä vaikeaa tunnetta yritetään yhteiskunnassa vimmatusti kätkeä. Vaikka tunteista puhumisesta ja tunteiden näyttämisestä on tullut yhä sallitumpaa, kyyneleet on mielletty kuuluvan vain kodin sisälle.
Dokumenttielokuva Surunkesyttäjät pyrkii tekemään surusta yhteiskunnallisesti näkyvämmän. Se kuvaa suomalaisia, jotka ovat kohdanneet surua eri elämänvaiheissa. Tarinansa kertoo muun muassa nuorena leskeksi jäänyt, lapsensa huumeisiin menettänyt vanhempi, eronnut, kadonneen omainen, raiskauksen uhri ja ulkopuolisuuden tunnetta kokeva.
Valtaosa surun kokijoista on naisia, mukana on vain kaksi miestä. Ihmiset jäävät nimettömiksi, mutta heitä kuvataan hyvinkin lähietäisyydeltä.
Ohjaaja Mina Laamo on kokenut itse lapsettomuudesta seuranneen surun. Omakohtaisuus näkyy dokumentin tarkassa ja yksityiskohtia hivelevässä kuva- ja äänityöskentelyssä. Ja on siihen käytetty huolella aikaakin: filmin valmistumiseen kului viitisen vuotta.
Surun kuvaaminen visuaalisesti on harvinaisen tarkkasilmäistä. Surua tehdään läsnäolevaksi esimerkiksi ihmisten arkisissa puuhissa ja vuodenajanvaihteluissa luonnossa. Elämä jatkuu, vaikka kaipaus pysyy.
Ihmisten tarinoiden lisäksi dokumentäärisessä elokuvassa kuvataan erikoisiakin asioita, jotka symboloivat surua. On autioita rakennuksia, ritarintyyliseen asuun pukeutunut henkilö suolla, klapien tekemistä metsässä.
Toipumista valaistaan kauniilla asioilla. On talitiaisen lentäminen ikkunasta sisälle, korkealla puiden oksistossa kimmeltävää valoa, jopa ylämaankarjaa ja niiden läsnäolosta välittyvää rauhaa.
Jokaisella on omat keinot käsitellä surua, se voi olla myös ylämaankarjan kanssa olemista.
Nimestään huolimatta dokumentti ei anna kuvaa, että kaikki selviäisivät tai haluaisivat luopua surusta.
”Jotenkin se koko eteenpäin menemisen ajatus, mitä kaikessa viljellään, on mun mielestä ongelmallinen. Myös tää suru tulee oleen mussa aina”, sanoo eräs nainen.
Vaikea on myös surun muoto, jossa kaivataan elossaolevaa ihmistä. Surun kohde pysyy, vaikka tunne ei muutu.
”Se on raivosurua ehkä, eikä tuskasurua. Tietää, että se ihminen on olemassa ja hengissä jossain, mutta mun pitää tässä surra sen poissaoloa”, toteaa eräs nainen.
Eräs syöpään sairastunut mies muistuttaa, että emme opi kuin huonoista kokemuksista. Hän kiteyttää kauniisti sen, mikä tulisi muistaa jokaisessa hetkessä: kiitollisuus syntyy kärsimyksen kautta. Siksi tulisi olla kiitollinen aivan jokaisesta hetkestä, vaikka se on ihmisluonnolle usein kovin haastavaa.
Dokumentin viestinä vaikuttaa olevan surun sallitumpi näkyminen yhteiskunnassa. Siinä on ripaus feminismiä ja muutoksen voimaa, joka välittyy naisvaltaisista kertojista ja pienistä visuaalisista vihjeistä.
YLE Teema sunnuntai klo 13.35
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat

