Kirja-arvio: Leikiltä tuntuneiden lapsuuden liitu-ukkojen paluu karmii selkäpiitä

C. J. Tudor: Liitu-ukko. Suomennos: Raimo Salminen. 426. WSOY, 2018. 

12-vuotiaan Eddien elämä kuulostaa ihan tavallisen pikkupojan arjelta. Päivät täyttyvät polkupyöräilystä ja liitu-ukkojen piirtelystä asfalttiin.

Eräänä päivänä leikki menee kuitenkin pahasti pieleen, kun liitu-ukot ­johdattavat pojat nuoren tytön paloitellun ruumiin luokse. Päätä ei kuitenkaan löydy koskaan. 30 vuotta myöhemmin samat kaverukset saavat kirjeen, jonka sisältä löytyy kuva liitu-­ukosta – ja yksi heistä kuolee.

Vaikka kirjaa markkinoitiin viime vuoden pelottavimpana kirjana, ei sitä kannata sen perusteella jättää lukematta.

Liitu-ukosta löytyy muutama rajumpi kohta, mutta pelottavuuden sijaan sitä vie eteenpäin jännitys ja henkilöhahmojen lapsuuden kesistä asti hiertäneet hyvät ja huonot muistot.

Psykologisten trillereiden ystäville liitu-ukot tuovat varmasti sopivia vilunväristyksiä.

Aina, kun luulin saaneeni syyllisestä kiinni, kasvoilleni lyötiin uusi kuviot sekoittava juonenkäänne. Näin kirja piti lukijan otteessaan ihan viime metreille saakka.

Lisäksi Tudor kuljettaa tarinaa sujuvasti vuorotellen lapsuusvuosien ja nyky­hetken välillä.

Piristävää oli myös se, että kirjassa ei ole disneymäisesti vain yhtä pahista.

Mitättömiltä tuntuvat lapsuuden teot ja päätökset voivat kostautua aikuisena kenelle tahansa.