Suurperheen rakas perinne on yhteinen irtokarkkipussi, joka syödään tarkkojen sääntöjen mukaan

Viisivuotiaalla Kustaalla on Angelmanin oireyhtymä. Tero Linna kaappaa pojan mieluusti syliinsä ja kuljettaa häntä ympäri taloa. Hissiä ei kaksikerroksisessa kodissa ole. Kuva: Sanne Katainen

Tero Linna ei ole isä, isi, iskä, isukki tai isipappa. Hän on ukko.

”Kun lapset olivat pienempiä, oli hirveän helppoa, että kun jossain huudettiin isää, se ei todennäköisesti tarkoittanut minua. Jos joku taas huusi ukko, pääni kääntyi”, Tero Linna kertoo silmät tuikkien.

Ukko-nimitys on lähtöisin Linnan nuoruusvuosista. Hän alkoi veljensä kanssa kutsua omaa isäänsä ukoksi pienessä teinikapinassaan. Nimi jäi elämään ja tuntuu edelleen luontevalta.

Kangasalalla asuvalla Linnalla on viisi lasta: Pihla, 13, Helka, 11, Kaisa, 9, Fanni, 7 ja Kustaa, 5.

Perhe muutti Linnan lapsuudenkotiin vuonna 2011, kun Linnan oma isäukko kuoli. Tila on ollut samalla suvulla ainakin 1700-luvulta asti, ja Linna laskeskelee olevansa sen yhdeksäs isäntä.

Ennen kuin perhe muutti tilalle, sen navetta oli ollut tyhjillään 19 vuotta. Aluksi Tero ja Riitta Linna hankkivat kaksikymmentä vasikkaa. Nyt eläimiä on noin sata.

”Alun perin ei ollut tarkoitus ottaa näin paljon eläimiä, sen piti olla vain sivujuonne. Riitta pitää eniten huolta eläimistä”, Tero Linna sanoo.

Aivan aluksi pariskunnalla oli vielä haasteita tukienkin kanssa.

”Sanotaan niin, etten suosittele tätä kenellekään huumorintajuttomalle. Kun aloitimme, emme ajatelleet kovin pitkälle. Huumorilla on selvitty.”

Navetan lisäksi Linna pyörittää metsäalan yritystä. Välillä hän käy tekemässä metsäsuunnittelua aina Keski-Suomessa asti. Pitkistä etäisyyksistä huolimatta Linna ajaa aina yöksi kotiin.

Uudenvuodenaattona lähes kuusi vuotta sitten syntyi perheen kuopus. Neljän tytön ketjun jatkoksi saatiin poika. Hänestä tuli Kustaa.

Pian selvisi, että kaikki ei ole kuten pitäisi. Kustaa ei oppinut pyörähtämään eikä pinsettiotekaan sujunut.

”Melkoisesti lääkärit kampasivat geenejä, ennen kuin totesivat, mikä Kustaalla on”, Tero Linna muistelee.

Pojalla todettiin Angelmanin oireyhtymä. Se on harvinainen ja häiritsee keskushermoston toimintaa.

”Lääkärit ovat sanoneet, että Kustaa ei varmaankaan puhu koskaan, ja onnenpoikia olemme, jos hän pääsee kävelemään.”

Diagnoosi oli pysäyttävä, mutta toisaalta oli myös helpottavaa saada oireille selitys. Linna ottaa asiat asioina eikä ole turhia murehtinut.

Linna ei ole ihan kokonaan niellyt lääkäreiden ennustuksia. Kustaa nousee sen verran pontevasti jaloilleen, että Linna uskoo poikansa vielä kävelevän.

”Enkä ole ihan varma siitä puhumattomuudestakaan. Kun Kustaalla on pinna kireällä, hän sanoo 'ei ei ei ei'. Ja hän myös ymmärtää ei-sanan merkityksen.”

Kahden vuoden iässä Kustaa ei saanut pidettyä ruokaa sisällään. Lihat, leivät ja perunat tulivat ulos, ja parhaimmillaan yksitoista kiloa painanut poika kuihtui 2–3 kiloa.

”Huomasin, että makkara ei tullut niin nopeasti ulos. Poika oli sitten muutaman päivän makkarakuurilla eli söi pelkkää makkaraa ja maitoa.”

Illalla Kustaa söi kaksi grillimakkaraa, ja kun hän aamuyöstä karjaisi nälkäänsä, annettiin hänelle vielä yksi makkara. Kadonneet kilot palasivat kuukauden aikana, ja muukin ruoka alkoi pysyä sisällä.

Perheen kotona erityislapsi näkyy selvimmin talon ovelle kulkevana ramppina, jota pitkin Kustaata työnnetään pyörätuolissa esikouluun vievälle taksille.

Tero Linnan isoäiti asuu talon alakerrassa, ja lapsiperhe majoittaa omakotitalon toista kerrosta. Sinne ei ole rakennettu hissiä, sillä ainakin toistaiseksi vanhemmat jaksavat kantaa Kustaan itse huoneesta toiseen.

”Poika kulkee vielä olalla. Se kasvattaa hauista ja aiheuttaa niskasärkyä.”

Erityislapsesta huolimatta arki Linnojen kotona on varsin tavallista. Aamulla lapset lähtevät takseilla kouluun Riitta Linnan saattelemina, ja usein Tero Linna on ottamassa heitä iltapäivällä vastaan.

Perheen viisi lasta käyvät neljää eri koulua. Kyläkoulu sijaitsee muutaman kilometrin päässä, ja siellä käyvät Fanni ja Kaisa. Viides- ja kuudesluokkalaiset siirtyvät kyläkoulusta hiukan kauemmas, joten Helkan koulumatka on kahdeksan kilometriä. Yläkoulu, jota Pihla käy, sijaitsee Kangasalan keskustassa. Kustaa kulkee kouluun puolestaan Tampereen rajalle asti.

Tero Linna on mukana kunnallispolitiikassa, ja lähikoulun puolustaminen lakkauttamis­uhassa on ollut yksi hänen suurista urakoistaan.

”En ole varmaan valtuustossa puhunut yhteensä niin paljon kuin sen yhden illan aikana, kun puolustin kyläkoulua.”

Politiikka haukkaa muutaman illan viikossa, mutta Tero laskeskelee, että niin veisi vaikka lentopallotreeneissä käyminenkin.

Omalta isältään – tai ukoltaan – Tero Linna on ottanut joitain ohjeita omaan vanhemmuuteensa. Esimerkiksi sen, että jos lapsi kiukuttelee, on hän useimmiten nälkäinen tai väsynyt. Ihan ensimmäiseksi harmituksen paistaessa lapsen kasvoilta kannattaa siis tarjota vähän hiukopalaa.

Suurperheen isä pitää sopivaa järjestystä, mutta antaa turhanpäiväisten kahinoiden suhahtaa ohi korviensa. Kaiken ei tarvitse olla aivan tiptop.

Linna auttoi omassa lapsuudessaan veljensä kanssa isäänsä tilan töissä, ja samoihin hommiin Linna on laittanut omat tyttärensäkin. Toukotöitä opetellaan kahdeksan- ja yhdeksänvuotiaina, ja kymmenkesäinen pääsee jo yksin töihin.

”Helka on kova kaveri ajamaan traktoria. Viime keväänä kävimme hänen kanssaan työtekniikat läpi perusteellisesti. Helka levitti oikeastaan kaikki sonnat. Hän myös kynti, äesti ja jyräsi.”

Linnojen perheessä viikkorahaa ei saa kotitöistä – ne kuuluvat kaikille – mutta tilalla työskentelemisestä voi saada taskurahaa.

Yhteisiä askareita ovat myös perjantain kauppareissut, jotka ovat Tero Linnan ja lasten vastuulla. Tero Linna täyttää omia ostoskärryjään, kun taas isoimmat tytöt huolehtivat isoäidin ostoksista.

Kauppareissun kohokohta on yhteisen pussin täyttäminen irtokarkkilaarien äärellä.

”Toiveita pääsee esittämään, mutta minä olen kauhassa kiinni. Siinä päästäisiin varmaan 2,5 kiloon, jos kaikki saisivat kauhan kanssa heilua.”

Karkkipussi tyhjennetään viikonlopun aikana koko perheen voimalla tiettyjä sääntöjä noudattaen. Kerralla saa ottaa kaksi makeista, eikä käsi saa hamuta lisää, ennen kuin suu on tyhjä. Ahmiminenkin on kiellettyä, mutta muuten karkkeja saa syödä vapaasti namusia laskematta.

Sunnuntaina Linnat juhlivat isänpäivää tutuin menoin. Lapset antavat ukolleen kortit, ja ehkä tarjolla on kakkukahvitkin. Ei mitään kovin kummoista, juuri sopivan juhlavaa.

Perheessä yhteinen aika lomittuu arkiaskareiden keskelle kuin huomaamatta, työskenteleväthän molemmat vanhemmat paljon kotona.

”Yhteistä aikaa ei ole erikseen korvamerkitty laatuajaksi. Jos olisi töissä muualla ja paljon poissa kotoa, täytyisi ehkä erikseen järjestää laatuaikaa.”