Kauneimpaan maisemaan syntynyt
Heikki Turusen omat ja naapurin liiterit pullistelevat polttopuista, joiden tekemisestä kirjailija nauttii suunnattomasti. Laiskana mies ei osaa olla, joten onneksi työtä riittää vielä perunamaalla. Samuli Kuittinen Kuva: Viestilehtien arkistoJUUKA (MT)
Omista kirjoistaan yhtä tärkeintä Heikki Turunen ei pysty nimeämään. Hänelle kaikki yli 20 teosta ovat ”melkein sammoo kirjoo”.
Hän arvelee, että itseään tulee niissä toistettua.
”Simpauttajasta saan kärsiä koko ikäni. Siihen ihmiset vetoavat jatkuvasti, vaikka olen muitakin yhtä hyviä kirjoja kirjoittanut. Vaikka tekisin Raamatun, eiköhän taas Simpauttajaa kehuttaisi.”
Muutamat arvostelijat ovat nähneet luonnonkuvausta olevan Turusen tuotannossa ihan rasitteeksi asti.
”Niille minä vastaan, että olisittepa itse syntyneet Suomen kauneimmassa maisemassa.”
Lieksan Vuonislahdessa 20 ensimmäistä elinvuottaan viettänyt Turunen pohtii, ettei luonnosta voi olla kirjoittamatta, jos aamukahvipöydässäkin on katsonut Kolia ja Pielistä.
Kotitilaltaan samankokoiselle maapaikalle Juukaan asettunut Turunen sanoo kokeneensa siirtokarjalaisten tuntoja monelta kantilta: uuteen paikkaan piti hänenkin sopeutua. Lapsuus kului karjalaisten kieltä, iloista ”lotlotusta”, kuunnellen.
”Isähän se tuumi, että Juuka on niin musta, kun hän vertasi sitä avarampaan ja etelärinteisempään Vuonislahteen.”
Juuassa Seija-vaimonsa kotitilalla Heikki Turunen on sekä kirjoittanut että puskenut maa- ja metsätöitä 1970-luvulta saakka.
Anopin ja appiukon talon taakse nousi pikku-Bomba, karjalaiseen tyyliin koristeltu hirsitalo. Sen ullakolle Heikki raahasi kokonaisen koivunkarahkan, koska metsää piti saada sisällekin.
Olohuoneessa komeilee Eva Ryynäsen veistämä Karvareuhka-teos, jonka malliksi Heikki pikkupoikana osui sattumalta.
Miestä korkeamman teoksen taiteilija itse toi ja mallaili paikoilleen. Ikkunasta tulvivan valon on piirrettävä varjot juuri oikeille kohdille.
Taiteilijan toiveena oli, ettei nykyajan tekniikkaa saisi tuoda patsaan lähettyville. ”Jos Eva näkisi sen tässä television vieressä, hän hakisi sen varmasti heti pois.”
Naapurissa asuneella kuvanveistäjällä Eva Ryynäsellä oli iso merkitys Turuselle taiteilijan alkutaipaleella. Tosin Eva painosti poikaa piirtämiseen ja kuvien tekoon, vaikka mielessään Heikki tunsi jo tuolloin olevansa ennen kaikkea tarinankertoja.
”Eva patisti hakemaan Ateneumiin. Hän oli vähän hupsuna minun kouluttamiseni perään, joten ehkä tein kuvia paljolti hänen mielikseen.”
Turusen maanviljelijäperheessä ei kirjoja arvostettu. Kuvataidetta vähän paremmin, kun nähtiin, että naapurissa Paaterin Eva sai taiteestaan rahaa.
”Pellolle siitä ja helvettiin ne Raamatut! Naama aina kiinni Raamatussa”, Heikki Turunen muistaa isänsä lohkaisseen.
Isälle kaikki kirjat olivat Raamattuja ja ainoa tekstin tarve käsitteli lähinnä kaupan puutelistoja.
”Veljien kanssa vinnillä asuttiin. Siellä vähän kuin salaa yritin kirjoitella runoja ja näytelmiä. Peittelin tekstejä piirrosvihkon alla, koska piirtäminen oli hyväksytympää.”
Ensiyrittämällä Heikki Turunen ei Ateneumiin päässyt. Pian sotaväen jälkeen olikin kotiin tullut soittopyyntö Karjalan Maan uutispäälliköltä.
”Huutaen kiiruhdin pyörällä Paateriin soittamaan, ja niin pääsin haastatteluun Joensuuhun ja kokeeksi piirtämään kuvitusta poliittiseen pakinaan. Uutispäällikkö sanoi heti, että lähdetäänpä toimitusjohtajan luona käymään.”
Niin Heikki Turusesta tuli toimittaja 350 markan kuukausipalkalla.
Edelleen hän kertoo unissaan olevansa toimitussihteeri, joka ponnistelee tyhjien sivujen kanssa, vaikka lehden pitäisi jo mennä painoon.
”Koskaan en ole unissani vielä ollut kirjailija. Toimittajan työ oli köyhän miehen yliopisto. Kamera kaulassa kuljettiin kokoukset ja piti olevinaan tietää kaikki asiat.”
Tuleva kirjasyksy nostaa Turusen tahtomattaankin parrasvaloihin. Juice-
elämäkerrasta suuren yleisön tietoisuuteen ponnahtanut Antti Heikkinen on pakertanut Turusen elämän ja teosten kimpussa. Luvassa on teos nimeltä Turjailija.
Pian sen jälkeen vuorossa on Turusen 70-vuotissyntymäpäivä – ja pitäisihän Turun kirjamessuille valmistua oma evakkoteoskin.
”Voi, toivoisin, ettei kukaan virkkaisi syntymäpäivästäni mitään. Ketä kiinnostavat 70-vuotiaan ukon asiat?”
Kiinnostavathan ne, etenkin vanhan polven railakoiden kirjailijoiden elämäntavat ja sattumukset.
”Ei elämäni ole ihan mammanpojan elämää ollut, mutta maineeni ei enää mene. Antti saa kirjoittaa, mitä kirjoittaa. Kestän kyllä, vaikka välillä toivoisin, että koko hanke peruuntuisi”, Turunen tuumii.
”Tuskin kukaan minua on minään esimerkkikansalaisena pitänytkään.”
Liisa Yli-Ketola
Luonnosta ei voi olla
kirjoittamatta,
jos aamukahvi-
pöydässäkin on
katsonut Kolia ja Pielistä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
