Ilolan arboretum on ”vain harrastus”, joka vie Ari Laakson rahat ja ajan sekä tarjoaa kävijälle unohtumattoman elämyksen

Alppiruusuista se lähti. Ari Laakso esittelee nukka-alppiruusua, jonka lehtien ruskeat alapinnat ovat samettisen pehmeät. Kuva: Carolina Husu

Ilolan arboretum Salossa on kauneimmillaan alppiruusujen kukkiessa, mutta upea se on aina.

Valoisan mäntymetsän keskellä kaartelevat polut, joiden varsilta silmä poimii yhä uusia, erikoisia puita ja pensaita. Välillä noustaan kalliopuutarhaan, jota hallitsevat monenmuotoiset havukasvit.

Lopulta reitti johtaa tummalle suolammelle, jonka rannalla viimeistään syke tasaantuu ja rauha laskeutuu mieleen.

Kymmenen hehtaaria silkkaa ihanuutta – kuka ihme tämän kaiken on suunnitellut ja rakentanut?

Mäntymetsää, nurmikkoa, lampia ja kallioita – kulkijan eteen avautuu aina uudenlainen maisema. Kuva: Carolina Husu

Ilola on Ari Laakson elämäntyö, vaikka hän itse kuvaa sitä pelkäksi harrastukseksi.

Laakso ryhtyi 1987 viljelemään isoisänsä veljen pikkutilaa. 20 hehtaarin tilalla ei ollut asuttu kymmeneen vuoteen.

Puutarhuriksi opiskellut mies perusti tilalle taimiston – ”tai oikeastaan se on vain taimitarha”, hän vähättelee. Viljantuotannon oheen tuli puiden ja pensaiden taimimyynti.

Laakso oli armeijan jälkeen vieraillut Elimäellä sijaitsevassa Mustilan arboretumissa. Sen harvinaiset puut tekivät mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Hän alkoikin pikku hiljaa rakentaa omaa arboretumia.

Ensimmäisenä, vuosina 1990–91, syntyi alppiruusualue, joka nykyään on alueen ehdoton vetonaula. Alppiruusuja ja atsaleoja on tällä hetkellä 2500–3000, Laakso arvioi.

Valmis ei alppiruusualue ole, sillä taimia istutetaan joka kevät lisää. ”Ilolan arboretum on Ilolan taimitarhan suurin asiakas”, Laakso nauraa.

Sen huomaa tilan Facebook-sivulta, jolla toukokuussa kerrottiin taimiston tarjonnasta: ”Rodoista on lajikkeellista puutetta. Löytyy vain matalakasvuista japaninalppiruusua. Pehtoori istutti kaikki punaiset taimensa itsellensä, eipä niitä sitten myyntiin jäänyt.”

Koreanatsalea kukassa. Kuva: Carolina Husu

Vaikka tilan rajat ovat tulleet vastaan, metsäpuutarha kehittyy ja monipuolistuu koko ajan.

Laakso kertoo katsovansa jokaista uutta projektiaan kuvitellen, miltä se näyttää 50 vuoden päästä. ”Ja minua harmittaa, kun kävijät eivät näe pääni sisään. Menee ainakin kymmenen vuotta, ennen kuin uusi istutusalue alkaa näyttää edes joltakin.”

Samaan aikaan vaaditaan jatkuvaa ylläpitotyötä: loputonta nurmikonleikkuuta, rikkaruohojen kitkentää, uusien taimien kastelua ja vanhojen kasvien harvennusta.

Mahonia nupulla. Kuva: Carolina Husu

Salossa Ilolaa ei juuri tunneta, Laakso toteaa. Vieraat tulevat yleensä kauempaa.

Pääsymaksulaatikkoon kertyvien varojen perusteella kävijöitä on noin 2500 vuodessa, mutta todellisuudessa varmaankin tuplamäärä, Laakso arvioi.

”Kaikki eivät varmaan edes huomaa, että tänne olisi pääsymaksu.”

Siellä täällä on mukavan kotikutoisia opasteita. Kuva: Carolina Husu

Laakso on rahoittanut harrastuksensa työskentelemällä Salon kaupungin metsä- ja puistotöissä. Tänä keväänä hän irtisanoutui, sillä aika ei enää kerta kaikkiaan riittänyt kaikkeen.

Paikan tulevaisuus askarruttaa. ”Kymmenen vuoden päästä olen seitsemänkymppinen enkä enää millään jaksa.”

Laakso on perheetön, joten jatkajaa ei omasta takaa ole. ”Ja mikään toimitusjohtajatyyppinen ratkaisu ei tähän sovi. Kyllä tässä täytyy olla yksi ihminen, joka on vastuussa ja tekee työt. Jos tästä on hetkenkin poissa, kaikki ränsistyy ja rikkakasvit valtaavat paikan. Luonto ottaa nopeasti omansa takaisin.”

Metsäpuutarha on Ari Laaksolle loputon työmaa. Kuva: Carolina Husu

Lue myös:

Hörtsänän arboretumiin tullaan hiljentymään ja kuuntelemaan metsän ääniä – ”Kaupungista tulleet kävijät ovat usein haltioissaan täällä saamastaan metsäkylvystä”

Kirjauutuus opastaa oman arboretumin perustamisessa ‒ puulajipuisto mahtuu mökkitontille tai takapihalle