Vanhojen omenalajikkeiden etsiminen on joskus kuin ote seikkailuromaanista

Huvitus on osa monen suomalaisen lapsuuden makumuistoja. Kuva: Kimmo Haimi

Voi vain kuvitella, miltä tutkijasta tuntuu, kun löytää Suomen ehkä rakastetuimman paikallisomenalajikkeen alkuperäisen emopuun.

Näin kävi Luonnonvarakeskus Luken tutkijalle Maarit Heinoselle.

Varsinais-Suomen Yläneellä etsittiin vuonna 2009 vanhoja kasvikantoja kotiseutumuseon museopuutarhaa varten. Heinonen seurueineen vieraili kauan sitten puretun Korpelan torpan pihamaalla, missä vielä oli jäljellä monenlaisia perinnekasveja. Omenapuuta he eivät pihalla nähneet, vaikka tukkipuuta kasvaneella vanhalla pihamaalla olikin juuri käynyt metsäkone ja näkymä oli avartunut.

Käynnin jälkeen nykyinen maanomistaja kysyi: ”Kai te näitte sen vanhan Korpelan omenan?”

Heinonen kiinnostui – suosittu Huvitus-lajike oli aikanaan tunnettu juuri sillä nimellä.

Uusintakäynti paljasti revenneen, suurelta osin lahonneen puun. Säilyneessä runkohaarassa näkyi vielä yksi elävä oksa.

DNA-analyysi varmisti, että se on Huvituksen emopuu. Siitä on aikanaan, yli sata vuotta sitten, otettu ensimmäiset oksanpätkät eli jaloversot, joka on vartettu eri lajiketta olevaan juuriosaan eli perusrunkoon. Näin Huvitus on lähtenyt leviämään Suomen kotipuutarhoihin ja viljelmille, myöhemmin myös taimistojen kautta.

Nyt emopuuta vaalitaan Yläneellä kuin aarretta, ja sitähän se onkin.

Heinonen työskentelee Suomen kansallisessa geenivaraohjelmassa. Sen tehtävänä on tutkia, etsiä ja säilyttää arvokkaita vanhoja lajeja ja lajikkeita.

Huvituksen emopuun löytäminen sai Luken tutkijat selvittämään muidenkin suomalaisten paikallisomenalajikkeiden emopuita ja vanhoja puuyksilöitä.

Niitä on tallessa tarhaomenapuiden geenipankissa noin sata.

Puutarhakasvien geenipankkikokoelmat sijaitsevat Luken Jokioisten ja Piikkiön toimipaikoissa. Lisäksi omenapuista on varmuuskokoelma Lohjansaaren Fruticetumissa.

Huvituksen emopuu Yläneellä on tarkkaan aidattu.  Kuva: Veikko Niittymaa

Kartanot ja pappilat olivat omenanviljelyn edelläkävijöitä Suomessa. Niillä oli varaa kokeilla uutta ja niillä oli yhteyksiä ulkomaille, Heinonen kertoo.

Hedelmät olivat kalliita ostaa, ja omenan viljely lähtikin liikkeelle omavaraisuuden tavoittelusta.

Jo 1700-luvulla todettiin, että hienot keskieurooppalaiset lajikkeet eivät oikein menestyneet Suomen leveysasteilla. Niinpä puita alettiin kasvattaa siemenistä, ja se oli vallitseva menetelmä aina 1940–50-luvuille asti.

Omenasta otetusta siemenestä kasvava puu ei edusta samaa lajiketta kuin emopuunsa. Sen perimä on yhdistelmä emopuun sekä pölyttäjänä toimineen isäpuun geeneistä. Jokaiseen siemeneen sisältyy omanlaisensa ”lajike”, vaikka niissä usein onkin vanhempiensa piirteitä.

Iso osa siemenestä aikanaan kasvatetuista puista joko ei menestynyt oloissamme tai niiden sato käyttökelvotonta. Joskus kuitenkin osuttiin nappiin ja uusi puu täytti odotukset.

Jos tällainen puu jäi kasvamaan vain omaan pihaan, siitä tuli tutkijoiden kielellä nurkkapuu.

Jos puusta otettiin oksia, tuotettiin uusia taimia ja lajike levisi paikalliseen viljelyyn, syntyi paikallislajike. Juuri näitä tutkijat ovat keränneet ja tallentaneet.

Geenipankkikokoelmiin yleisöllä ei ole pääsyä, mutta vanhoja lajikkeita voi ihailla Lohjansaaren Fruticetumissa. Kuvassa Fruticetumin sielu Meeri Saario. Kuva: Sanne Katainen

Melkoinen osa suomalaisten omenapuiden geeneistä on peräisin Ukrainasta, Heinonen kertoo. Sieltä tuotiin aikanaan Antonovka-lajike, jota on talvenkestävyytensä takia viljelty paljon. Näin ollen se on myös osa monen paikallislajikkeen perimää.

Venäjältä meille tulivat Kanelit, Ruotsista Åkerö. Niitä myydään edelleen omina lajikkeinaan, mutta niitäkin löytyy monen paikallislajikkeen perimästä.

Suomeen on tullut omenalajikkeita monesta maasta, ja täällä niiden perimä on sekoittunut paikallislajikkeiksi. Kuva: Sanne Katainen

Paikallislajikkeiden synty- ja viljelyhistoria on usein kiehtova ja makukirjo laaja.

Heinonen mainitsee yhtenä esimerkkinä Gallen-lajikkeen. Se on saanut nimensä Akseli Gallen-Kallelan äidin Mathilda Gallenin mukaan. Lajike syntyi hänen 1800-luvun loppupuolella tekemästään siemenkylvöksestä Tyrväällä.

Marsalkka Mannerheimiin liittyy Kirkniemen kartanossa 1800-luvun alkupuolella syntynyt Kirkniemen Talvi. Lisäksi Asikkalassa Salon saaressa 1800-luvun loppupuoliskolla syntynyt puu nimettiin vuonna 1921 Mannerheimin kunniaksi Mannerheimin Omenaksi.

Marsalkka oli kiinnostunut omenan ammattiviljelystä, mutta valitsi lajikkeiksi kaupallisesti vakiintuneet ulkomaiset lajikkeet Melban, Oranien, Lobon ja Åkerön.

Pohjoisin tunnettu paikallisomenalajikkeemme on Suomussalmella 1940 syntynyt Aino. Suomessa ei ole jalostettu varsinaisia siiderilajikkeita, mutta Aino olisi tutkimusten mukaan siideriin soveltuva.

Vahvan omenahappoinen, 1800-luvun alkupuolelta peräisin oleva Yltöisten Sitruunaomena Kaarinasta on joidenkin keittiömestareiden mieleen. ”Siitä tulee tosi hyvä omenapiirakka, eikä tarvitse lisätä sitruunaa.”

Vanhat lajikkeet säilyvät geenipankeissa, mutta tavallisella kotipuutarhurillakin on niiden säilyttämisessä tärkeä rooli.

Pari vuotta sitten Heinonen kävi läpi taimistojen tarjontaa ja totesi, että tilanne oli hyvä: 60–70 vanhaa omenalajiketta oli saatavilla.

Taimistot kuitenkin tuottavat sitä, mitä kuluttajat ostavat. Kun uusia lajikkeita tulee tarjolle koko ajan, vanhat uhkaavat kadota.

Heinonen toivookin, että kuluttajat kysyisivät perinnelajikkeita taimimyymälöistä. Kotipuutarhassa voisi olla ainakin yksi paikallislajike uudempien seassa.

"Niihin kiteytyy paljon paikallis- ja henkilöhistoriaa ja muistoja edeltävistä sukupolvista. Niiden geneettisen variaation ei soisi katoavan puutarhoista.”