Kun isä sai aivoinfarktin, Kaisa Suovanen joutui kylmiltään pellolle ja tilan muihin töihin – "Välillä kuivurissa menivät ohrat ja vehnät sekaisin"

Kaisa Suovanen saa tilan töissä apua Pekka Suovaselta. Vaikka isän ja tyttären välille syntyy toisinaan sanaharkkaa, Kaisu Suovanen on kiitollinen isänsä avusta, etenkin kun kymmenen vuotta sitten hän oli vähällä menettää isänsä lopullisesti. Kuva: Sanne Katainen

Pekka ja Kaisa Suovanen asuvat hyvin lähellä toisiaan. Isä ja tytär näkevätkin säännöllisesti. Kuva: Sanne Katainen

Kaisa Suovanen:

"Isoisäni oli maatalon poika, mutta hänen vanhempi veljensä jäi hoitamaan kotitilaa. Isoisäni hankki siis Rymättylästä tämän tilan vuonna 1937.

Isoisäni rupesi ensimmäisten joukossa Rymättylässä viljelemään perunaa. Täällä saaristossa on hiekkaiset maat ja sellaiset olosuhteet, että pellolle voi mennä aikaisin.

Olin lapsena oikea papan tyttö. Lähistöllä ei ollut paljon samanikäisiä lapsia, joten viihdyin hyvin papan luona. Hän antoi minun touhuta keittiössä, siivota ja auttaa puutarhassa.

Pappa oli ahkera, ja hän halusi vielä 80-vuotiaana viljellä omaa perunaa, vaikka sukulaiset joutuivat häntä siinä auttamaan. Aina kun kävin hänen luonaan, pappa kysyi, mitä isä tekee. Hänelle oli tärkeää tietää, mitä tilalla tapahtuu.

Olin 15-vuotias, kun pappa kuoli. Se oli kova paikka. Toivon usein, että olisin saanut tuntea hänet ollessani aikuinen. Olisi ihanaa kertoa, miten elämä lopulta meni, että minusta tuli tilan jatkaja.

Isäni otti tilan hoitaakseen vuonna 1977, minä synnyin kolme vuotta myöhemmin. Arki oli äidin vastuulla, koska isä oli usein töissä. Nykyään ymmärrän sen hyvin, työt on tehtävä.

Istuin isäni mukana traktorissa tai äiti saattoi lähettää minut isän luokse viemään eväitä. Kaikki työt eivät olleet kovin kivoja, mutta kun hommiin on pienestä pitäen ollut pakko osallistua, en nytkään kaihda työtä.

Meitä on perheessä kolme sisarta, minä olen nuorin. Kun synnyin, joku oli voivotellut äidille, kun ei tullut poikaa jatkajaksi. Vaikka perheessä olisi poika, ei silti aina löydy jatkajaa.

Kysyin juuri isältäni, ajatteliko hän, kuka meistä jatkaisi tilaa. Hän sanoi, ettei hän sellaista murehtinut.

Minä aloin ajatella tilan jatkamista teini-iässä. Ajatus siitä, ettei kukaan viljelisi meidän maitamme, ei tuntunut hyvältä. On ollut unelmani jatkaa kotitilaamme.

Huhtikuussa 2010 isä sai aivoinfarktin. Hän oli terve mies ja kohtaus tuli yllättäen yöllä kuin salamanisku. Isä oli kolme viikkoa tehohoidossa tajuttomana. Tärkeintä oli saada pidettyä hänet hengissä, mutta päätimme myös hoitaa hänen työnsä.

Oli varhaisperunan istutusaika. En ollut ennen ajanut perunanistutuskonetta ja puimuriakin vain muutaman metrin, niin että isä oli kyydissä. Mutta hoidimme kaiken sisarteni ja äitini kanssa. Naapureilta saimme myös ihanasti apua, mutta välillä kuivurissa menivät ohrat ja vehnät sekaisin.

Vuonna 2011 ostin tilan silloisen avomieheni kanssa ja teimme sukupolvenvaihdoksen. Eron jälkeen kolme vuotta myöhemmin ostin tilan itselleni. Ne olivat haastavia aikoja, mutta päätin, että saan paletin pysymään omissa käsissäni. Sinnikkäästi isäkin onneksi toipui ja hän opetteli uudestaan kävelemään ja puhumaan.

Ahkeruus taitaa olla meillä suku­vika, isän eno on 94-vuotias ja tekee edelleen metsätöitä. Osaan antaa arvoa sille, että isä on kaverina tekemässä.

Uskon, että hänen toipumisessaankin auttoi se, että hänet päästettiin traktoriin ja töihin, sinne hänellä oli kova hinku. Eihän häntä voisi kiikkustuoliin pakottaa.

Joskus kuuntelen vähän näreissäni, että taasko isä lähtee traktorilla johonkin, mutta sitten ajattelen, että onpa ihanaa, kun isä hääräilee suunnattomana apuna. Sille osaa antaa eri tavalla arvoa.

Varmasti aina eri-ikäisten ihmisten välille tulee sanaharkkaa. Isällä oli varmasti sellaista papan kanssa.

Isä on onneksi antanut minun oppia kantapään kautta. Saatamme sanailla jostain asiasta, olen pitänyt pääni ja muutamaan kertaan olen joutunut myöntämään, että isä oli oikeassa.

Kun otin ruista ja rapsia viljelykiertoon, isä sanoi, että eivät ne meidän maissa menesty, ei sellaisia ole koskaan täällä kasvatettu. Silloin minä olin oikeassa.

Joskus olemme huutaneet toisillemme niin, että hän on ottanut polkupyörän ja lähtenyt kotiin sanoen, että tee työsi, hän ei osallistu enää ollenkaan. Moneen kertaan olen käynyt pyytämässä anteeksi.

Kun isä ja tytär työskentelevät, voi olla myrskyisääkin. Isä on tehnyt koko elämänsä töitä yksin, minä olen aiemmin kokkina ollut muissakin työyhteisöissä. Keskustelu on hänelle välillä haastavaa, mutta on hän oppinut, että minä päätän mitä ja milloin tehdään.

On hienoa olla osa sukupolvien ketjua. Jokainen sukupolvi jättää oman jälkensä tilaan. Näihin tehtäviin juurrutaan, eikä se ole helpoin tie. Mutta kun tuntee mullan tuoksun, siitä tulee hyvä olo.

Aina kun saamme keväällä kylvöt tehtyä, halaan isää ja sanon kuinka kiitollinen olen hänelle. Hän on minulle suunnaton apu."